**Päiväkirja, 15. lokakuuta 2024**
Olen ollut poikani JuhaniKustaa nuorimmista ystäväni, AinoKatriinin, rakkaus siitä asti, kun yhdessä istuimme koulun takapihapenkillä. Suunnittelimme nuoruuden haaveissa, että joskus menemme naimisiin ja aloittelemme yhteisen elämän.
Äitini, Katri Laitinen, joka johtaa synnytysosastoa Turun yliopistosairaalassa, ei hyväksynyt valintaani. Hän oli pitkään pitänyt itsellään sairaalan sihteerin LauraMikkoista ja toivoi, että poikani parittaisi tämän, joka oli paitsi henkilökunnan, myös potilaiden mielestä viehättävä perheessä lapsia kasvattaneiden lääkäreiden tytär.
Valmistuttuaan kävin lääketieteelliseen tiedekuntaan, ja Aino perheensä perintönä opiskeli kieliä Helsingin yliopiston kääntäjäohjelmassa, tavoitteena tulla englannin kääntäjäksi, kuten äiti ja isoäiti ennen häntä. Luokkatoverimme päättivät juhlistaa valmistumista luontopolulla ja viettivät viikonlopun vanhan isäni mökissä Kuusamossa.
Pysyimme siellä lähes koko kuukauden, enkä me halunneet palata kaupunkiin. Loppujen lopuksi lukukausi alkoi, ja opiskelun takia jouduimme palaamaan.
Syksyllä Aino kertoi minulle:
“Olen raskaana. Miten reagoit?”
“Mitä muuta? Laitan sinut oma käteni kantamaan kirjautumistoimiston kahden viereen.”
“En ole kevyesti kannettava, painan paljon.”
“Urheilijaa pelottaa? Olin painonnostaja koulussa. Olet kuin kevyt höyhen minulle,” naurahdin.
“Miten toteudumme opiskelun kanssa?”
“Luultavasti pidät yhden vuoden tauon synnytyksen jälkeen.”
“Aion vaihtaa etäopiskeluun, kuten äitini. Hän sai minut kaksitoista ikävuotta ja hoiti kaiken. Mutta sovitaan heti, että hääpäivän jälkeen muuttaudut luokseni, kunnioitat äitiäni etäältä. Tiedän, että hän ei hyväksy minua; hän on omalaatuinen.”
“Vain sinun mielenrauhasi vuoksi, Aino,” vastasin.
Me haettiin avioliittolupaa Helsingin Maistraatista ja menimme sitten omiin koteihimme. Ainoasunnossa oli vieraita isänsä ystävä ja hänen vaimonsa sekä poikansa Eero, kuusitoistavuotias, mutta varsin vanhempaa näköinen.
Kotiinpalatessani kerroin vanhemmilleni uutuuden ja pyysin heitä valmistautumaan häihin. Äitini ei pitänyt asiasta, ja yöllä hän lähti AinoKatriinin vanhempien ovelle herättääkseen riitaa. Hän koputti useaan otteeseen, mutta kukaan ei avannut. Olohuoneessa soi musiikkia, sama melodia kuin ovikello, eikä kukaan huomannut. Silloin Eero oli suihkussa ja yllätti, ettei kukaan reagoinut ovikelloon. Hän kääri pyyhkeen lantiolleen ja avasi oven.
Katri oli aluksi hämmentynyt, mutta ottaessaan puhelimensa käteensä alkoi nauhoittaa käytävää, jolloin Eero oli nuodekas pukeutuneena.
“Tuleeko sinä katsomaan AnnaNikolaeviä?” Eero kysyi telekameran liikkeitä ymmärtämättä.
“Ei enää,” Katri kiirehti alas portaita.
Kotiin palattuaan Katri näytti minulle nauhoituksen, korostaen kuinka pitkään ovi oli pysynyt suljettuna.
“Tunnistatko Ainon käytävän? Kuka hän on raskaana?”
“Ymmärrän, äiti. Olet oikeassa. Hän ei ole minun.”
Lähetin AinoKatriinille vihamielisen viestin puhelimensa kautta ja puhelin pois päältä. Aino ei saanut yhteyttä, mutta meni silti luokseni myöhään yöllä.
Katri odotti, että Aino ryntäisi luokseni selitys pyytämään, ja katseli ikkunasta hänen lähestymistään. Kun näkyi tyttö, Katri ryntäsi itse ovea kohti, avasi sen ja estäen Ainoa sisäänpääsyn, astui ulos portaisiin ja huusi:
“Mitä haluat Aino? Hän nukkuu. Oletko sinäkin kaksipäinen, juuttumassa toisten miehiin?”
Sitten hän sulki omassa asunnossaan oven ääneen.
Aino ei ymmärtänyt miksi, itki portaita alas ja palasi myöhemmin kotiin. Keittiössä AnnaNikolaevi, vanha äiti, pesti astioita ja tunsi tyttärensä oljenneen kyyneliä.
“Aino, mikä hätänä? Hääpäivä on lähissä, sinun pitäisi olla iloinen.”
“Äiti, ei enää ole mitään muuta, paitsi että kannan hänen poikaansa. Äitini järkytti meitä, kun saimme tietää, että haimme avioliittoon.”
“Jos Juhani käyttäytyy näin, hän jatkaa vanhempiensa käskyjen kuuntelemista. Jumala on suojellut sinua, me huolehdimme lapsesta itse.”
Ainon raskaus oli vaikea, ja hänet vietiin synnytyssairaalaan, kun vanhemmat olivat töissä. Hän synnytti pojan narkosissa ainoa keino. Myöhemmin saimme tietää, että vauva oli kuollut syntymästäsi.
Paperit täytettyään, kuollut vauva palautettiin vanhemmille ja he hautasivat hänet. Aino jäi synnytyssairaalaan, joten hän ei nähnyt hautajaisia.
Tämän jälkeen Katri myi nopeasti asuntonsa ja muutti pois alueelta.
“Se on paras, tyttäreni. Olet kamppaillut AinoKatriinin kanssa, ja hän vain kulkee ohitsesi ylevässä asenteessa.”
“Toivon, että unohdan hänet nopeasti, äiti.”
Kahdeksan vuotta vieräsi. Aino työskentelee kääntäjänä pienessä yrityksessä Oulussa, kun yhtäkkiä Juhani astui hänen toimistoonsa.
“Miksi ilmestyt taas elämääni? Olen pitkään unohtanut sinut.”
“Olen pahoillani, mutta tragedia on vienyt minut luoksesi.”
“Sinulla on loistava äiti, mene hänelle ongelmilla. Minulla ei ole aikaa.”
“Aino, kuuntele minua. Se on tärkeää myös sinulle. Odotan sinua kahvilassa kadun toisella puolella työpäivän jälkeen.”
“Tulen vain uteliaisuudesta,” Aino kääntyi tietokoneen puoleen, merkiten keskustelun päättyneen.
Iltaisin Juhani ja Aino tapasivat.
“Olen pahoillani, Aino, mutta poikani on sairaana ja tarvitsee luovuttajaa.”
“Olet väärässä osoitteessa, Juhani. Äitisiellä on enemmän resursseja täällä.”
“Olemme odottaneet, eikä luovuttajaa löydy. Olen jopa myynyt asuntoni. Olet äiti, sinulla on parempi mahdollisuus auttaa poikaamme.”
“Onko tämä vitsi? Poikani syntyi kuolleena. Vanhempani haudoivat hänet.”
“Hän on elossa ja jo kahdeksan vuotta vanha.”
“Miten niin?”
“Muistatko sen päivän, kun haimme avioliittolupaa?”
“En koskaan unohda vihaa, jonka lähetit minulle.”
Juhani kertoi, mitä äitinsä oli nähnyt AinoKatriinin kyytiä sairaalan käytävällä, kun hän vietiin leikkaussaliin. Kätkiönä äiti oli epäillyt, että Aino oli raskaana Juhanin kanssa. Testi vahvisti isyyden, mutta Katri ei halunnut luovuttaa poikaa. Juhani otti osuutensa päätökseen, kostaen itsekin. Hän uskoi Jumalan rankaiseman poikansa Sergeita sairauden takia.
“Mennään tarkistamaan yhteensopivuus. Jos et sovi, poikamme on veriryhmältäni.”
“Minulla on tyypin 3, sinulla 0.”
AinoKatriinin kädet tärisivät, kun hän näki poikansa klinikassa.
“Sergei, olen löytänyt äitimme. Olemme olleet hukassa, mutta ihmiset auttoivat meitä löytämään toisemme,” Juhani lausui, kun Ainoa ei löytynyt sanoja.
“Äiti, olen odottanut sinua ja kuvitellut sinut juuri tältä tavalla, vaikka valokuvia ei olekaan,” Sergei kuiskasi.
“Poikani, kaikki järjestyy. Olen täällä ja teen kaikkeni, että olet terve,” Aino itki, syleillen poikaansa.
Sergei osui yhteensopivaksi, ja hoito auttoi häntä parantumaan. Juhani myi asuntonsa ja maksoi hoidon kustannukset. He muuttivat yhdessä AinoKatriinin vanhempien pienelle kerrostaloasunnolle Oulussa.
“Aino, anna anteeksi, mutta meidän täytyy mennä naimisiin ja sinä tarvitset toisen lapsen. Haluan, että poikamme on kunnossa, ja lääkäri sanoi, että sisar ovat parempia luovuttajia kuin vanhemmat.”
“Olen lukenut siitä, Juhani, ja teen mitä tahansa lastemme parhaaksi.”
Nyt olemme naimisissa, ja Sergein lisäksi kasvatamme kaksi muuta lasta pojan ja tytön.
**Opetus:** Elämä voi kuljettaa meidät karikkojen läpi, mutta rehellisyys, anteeksipyyntö ja valmius kantaa vastuuta tuovat valoa itseäni pimeimpinä hetkinä.
