Sinikka, sinun lastenlapset ovat repineet kaikki mustikat! huusi AilaMari Lehtinen, kun hän näki puutuvan satunnaisen sinirypykän. Naapuri ei lainkaan näyttänyt yllättyvän.
Ja sitten? AilaMari jatkoi. Lapset ovat vain lapsia.
Josni! He söivät koko satoni! vastasi Sinikka.
Oi, miksi itket? Ne vain marjoja eivät, aivan kuin ne olisivat pientä makeaa naposteltavaa. AilaMari kääntyi ja pudisti päätään.
AilaMari, joka joka aamu käveli mökistään puikkikuppi teetä kädessään, tarkasti puutarhapellot ja ihaili hedelmättömiä puita. Hän asui miehensä, Petri Mikon, kanssa Karkkilan lähellä 15tonttia suurta maalaisaluetta. Puolivälissä oli perunaa, porkkanaa ja kaalia, toisella puolella hedelmätarhaa omenapuita, päärynöitä ja pensaita.
Kylmässä aamukasteessa AilaMari tarkkaili erityisesti mustikkapensaitaan. Viisi vuotta sitten hän oli istuttanut ensimmäiset taimet, ja nyt hän odotti ensimmäistä oikeaa sadetta. Pensaan vieressä kasvoi karvasiimeä, joka tuotti joka kevään runsaita, makeita marjoja. Aidan vierus venyi myös pitkälle viinirypälesoihin, joissa roikkui painavia, tummaruskeita käpyjä.
Petri, katsotaan hurmaavaa mustikkaa! huusi hän miespuolelleen.
Siistiä, vastasi Petri.
Kesän tullen lapsenlapset, Joonas (12v.) ja Aune (10v.), saapuivat autolla mökille. He auttoivat puutarhassa, poimivat marjoja ja uivat lähellä olevaan Jämsän jokiin. AilaMaria ei haitannut heidän innostuksensa. Vieressä asui Sinikka Korpela, jonka oma tontti oli vain kuusitonttia. Hänellä ei ollut puutarhaa, pelkästään kukkapenkit ja pieni mökki.
Sinikkaan saapui viisi lastenlasta ikähaarukka neljästä neljäntoista vuoteen. Monilapsinen perhe, vanhemmat työskentelevät pääkaupungissa, ja isoäiti istuu koko kesän lasten kanssa. Lapset leikkivät molemmissa puutarhoissa, ja AilaMari hymyili ääneen.
Mummo Toni, saataanko leikkiä teillä? kysyivät naapurin lapsenlapset.
Tottakai, rakkaat pienokaiset. Vain varokaa peltoja.
Eräänä aamuna AilaMari huomasi outoa näkymää: mustikkapensaat olivat melkein alastomia, siniharmaat marjat puuttui, ja niissä roikkui vain vihreitä, kypsiästä etäisiä kypsiä marjoja.
Petri, tule katsomaan! huusi hän.
Mitä tapahtui? kysyi mies.
Katso mustikat. Missä marjat? AilaMari osoitti.
Petri lähestyi tarkemmin ja tutki pensaita.
Kummallista. Eilen ne olivat täynnä.
Ehkä linnut poimivat? AilaMari ehdotti.
Linnut pistävät vain yhden marjan kerrallaan, eikä koko puu tyhjene näin nopeasti, Petri vastasi. Näyttää siltä kuin joku olisi poiminut kaikki itse.
AilaMari tarkasteli karvistaa; sekin oli melkein tyhjä, eikä edes alikärpäselle näkynyt jälkeäkään.
Petri, karvasiimeä on joku poiminut! hän huudahti.
Ei voi olla! Petri huokaisi.
Tästä iltana AilaMari päätti tarkkailla. Hän istui penkillä kirjan kanssa, mutta katsoi jatkuvasti puutarhan suuntaan. Tunnin kuluttua hän näki, kuinka viiden lapsen lapsenlapset ryöpsähtivät aidan aukosta sisään. Kaikki viisi menivät suoraan mustikkapensaan luo.
Katsokaa, miten siniset ne ovat! huusi nuorin.
Kerätään kaikki, ehdotti vanhin.
Lapsenlapset alkoivat sysäillä marjoja käsistä, täyttivät taskuja ja paketoivat poimittua kääpiöpussiin.
AilaMari astui esiin piilopaikastaan.
Mitä te teette täällä? kysyi hän.
Lapset jähmettyivät kauhistuneina, vanhemmat yrittivät piilottaa pussin takansa.
Me vain kokeilimme vähän, selitti 13vuotias Miika.
Vain vähän? Te söitte kaikki puut! äräili AilaMari.
Mummo Toni, voimmeko vielä ottaa lisää? kysyi nelivuotias Katri. Ne ovat niin herkullisia!
Ei saa. Nämä marjat kuuluvat meille, me kasvatimme ne itse. vastasi AilaMari tiukasti.
Lapsenlapset katosivat ja ryömivät takaisin aukosta. AilaMari katseli heitä silmiin, kääntyi ja meni Sinikkan mökkiin. Hän istui terassin reunalla.
Sinikka, meidän täytyy puhua. AilaMari aloitti.
Kuulen, vastasi Sinikka.
Lastenlapkesi repivät kaikki mustikkapensaat! valitti hän.
Sinikka ei näyttänyt yllättyvän.
No mitä? Lapset on lapset. hän nauroi.
Mitä? Ne tuhosivat koko sadeni! huusi AilaMari.
Toni, älä huoli. Se on vain marjoja, pieniä marjoja. Sinikka hymyili.
AilaMari oli järkyttynyt.
Marjoja? Olen kasvatellut mustikoita viisi vuotta! Kaikki pensaat kastelin ja lannoitin! hän huusi.
Kasvatat jatkossakin. Miksi murehtia? Sinikka pohti.
Voisitko ainakin pyytää anteeksi? AilaMari yritti.
Mistä pyytää anteeksi? Lapsia on lapsia. Mitä heiltä ottaa? Sinikka vastasi.
Keskustelu meni umpikujaan; Sinikka ei pidä lasten käytöstä pahana. Seuraavana päivänä AilaMari huomasi, että myös viinirypäleiden kypsät kypsät rypäleet olivat poissa.
Sinikka! huusi hän aidan yli.
Mitä taas? vastasi Sinikka.
Lastenlapkesi poimivat viinirypäleet! AilaMari valitti.
Mikähän se oli? Hapan varmaan. Sinikka vastasi.
Ei, se oli vielä vihreä! He melkein kaikki rypäleet poimivat! AilaMari vihjasi.
Kokeilivat ja heittivät pois. Lapset on uteliaita. Sinikka näytti välinpitämättömyyttä.
AilaMari tunki sisällään kuohun.
Sinikka, sinun lastenlapsesi tuhoavat koko puutarhani! hän huusi.
Älä liioittele! Pihasi on suuri ja runsas. Sinikka vastasi.
Mitä minulla on, kun olen vuosia hoitanut näitä kasveja? AilaMari vastasi.
Jatka vaan. Sinikka pudisti päätään ja suuntasi sisälle.
Illalla AilaMari kertoi miehelleen, että hän oli puhunut Sinikalle.
Kuvittele, hän ei edes pyytänyt anteeksi! Hän sanoi: Lapsia on lapsia. AilaMari valitti.
Mitä olet odottanut? Petri kohautti olkiaan. Hänelle on helpompi kääntyä pois kuin keskustella kasvatuksesta.
Mutta se on varkaus! AilaMari torui.
Toni, rauhoitu. Lapset ovat pieniä, eivät vielä ymmärrä. Petri pyräili.
Kolmetoistavuotiaskin pitäisi tietää, ettei saa ottaa toisen omaisuutta! AilaMari korosti.
Petri huokaisi. Hän ei halunnut riidellä naapureiden kanssa marjojen takia.
Muutaman päivän kuluttua myös mustikkapensaat katosivat kokonaan.
En enää kestä! AilaMari julisti miehelleen.
Hän meni jälleen Sinikalle, joka juuri kastelehti kukkia lialle.
Nyt myös kataja on poimittu! AilaMari huusi.
Mitä kataja? Sinikka kysyi.
Minun! Lastenlapkesi jälleen kulkevat aidan läpi! AilaMari valitti.
Toni, miten sinä niin ärsyynnyt? Se on kuin ketju katkeaisi. Lapset vain poimivat marjoja, ei mitään suurta vahinkoa. Sinikka nauroi.
Ei poimittanut, vaan repi kaikki! Minun koko satoon on poissa! AilaMari raivostui.
Miksi syytät lapsia? Olet itse ollut hyvä! Luulin, että annamme heidän leikkiä! Sinikka väitti.
Niin sain hyvän aikomuksen! Ajattelin, että lasten tulisi olla ystäviä! AilaMari vastasi.
Nyt näet, mitä hyvät aikeet tuottavat! Sinikka totesi, nostaen lianalustan.
Rakennetaan aita korkeammaksi, jos et halua, että he tulevat sisään. Auki ovat kaikki kohdat, kuka tahansa pääsee sisään. Sinikka neuvoi.
Sinikka, meidän täytyy opettaa lapsille, etteivät he saa ottaa toisen omaisuutta! AilaMari protestoi.
Meidän pitää, mutta he eivät tule ymmärtämään. Sinikka hymyili.
AilaMari palasi kotiin murheissaan, istui penkille ja itki. Hän oli työskennellyt vuosia puutarhassa, odottanut satoa, ja nyt kaikki oli poissa.
Toni, miksi itket? Petri lohdutti. Ensi vuonna tulee uusia marjoja.
Ei ole marjoista kyse! Naapuri ei edes pyydä anteeksi! Hän on aivan ilkeä! AilaMari huokaisi.
Mitä voimme tehdä? Hän on niin kuin sanotaan, epämiellyttävä. Petri vastasi.
Ehkä rakennamme aidan korkeammaksi? AilaMari ehdotti.
Se maksaa, mutta jos se estää heitä ryömimästä, se kannattaa. Petri sanoi.
Aamunkoitteessa Petri toi laudat, verkon ja pylväät, ja alkoi työstää uutta aitaa. Sinikka katseli rakennustyötä omaan pihaansa ja kommentoi katkeroituneesti:
Mitä ahneita! He yrittävät pitää lapset poissa!
AilaMari puristi huuliaan. Lastenlapset rapustivat aidan läpi, etsivät uusia koloja, mutta Petri sulki jokaisen reiän ja tiivisti aita-aukot.
Mummo Toni, miksi rakennitte aidan? kysyi pieni Katri.
Jotta marjat pysyisivät meidän. AilaMari vastasi.
Saammeko silti leikkiä teillä? kysyi Katri uudelleen.
Ei, ei enää. AilaMari päätti.
Aidan avulla tilanne rauhoittui, mutta naapuruston suhteet rappeutuivat lopullisesti. Sinikka väistyi kohtaamisia, lapset eivät enää tulleet leikkimään.
Sörkkö! huusivat he aidan yli. Mummo-sörkkö!
AilaMari yritti olla kuuntelematta, mutta sydämensä oli raskas. Aikaisemmin piha oli täynnä lasten naurua, nyt hiljaisuus hallitsi.
Sillä välin Sinikka kertoi muille mökkiklublin jäsenille omia versioitaan:
Kuvitelkaa, miten ahneita! Lapset eivät saa edes yhden marjan! Rakensimme korkean aidan!
Aioitteko heillä oikeasti syödä niin paljon? kysyivät muut.
Vain nokareen! Hän väittää kuin menettäneen miljoonia!
Väitteet kierreilivat, ja kylä alkoi ajatella AilaMariä itsekeskeiseksi ja kireäksi, kun taas Sinikka näytti lempeältä isoäidina, joka huolehtii viiden lastenlapsensa. Kesän loppuun mennessä tilanne paheni. Lapsenlapset, joilla ei ollut enää pääsyä puutarhaan, alkoivat kostaa muilla tavoin: he heittivät palloa aidan yli, roiskuttivat roskia ja heittivät pieniä kiviä ikkunaan.
Eräänä aamuna AilaMari löysi, että joku oli levittänyt savukkeiden loppuja ja makeissapukkeita koko torille.
Sinikka, kerro lapsillesi! kysyi hän.
Mitä he taas tekivät? Sinikka vastasi.
He heittivät roskat puutarhaan! AilaMari valitti.
Miten tiedät, että ne ovat minun? Ehkä tuuli toi ne. Sinikka väitti.
Lapsenlapset jatkoivat ilkivaltaa: he suihkuttivat vesiputken kautta aidan ylitse, heheittoivat pieniä kiviä ikkunoihin. AilaMari tajusi, että Sinikka ei ainoastaan ole hiljaa, vaan myös kannustaa lapsiaan.
Pitäisikö meidän ilmoittaa poliisille? kysyi AilaMari.
Toni, eikö se ole turhaa? Älä aiheuta ylimääräistä hälinää. Petri sanoi.
Mutta he ovat häirikköitä! Lopulta AilaMari oppi, että aidan vahvuus ei piili puussa, vaan sydämen suvaitsevassa kyvyssä antaa ja oppia yhdessä.
