Äiti, älä enää tule meille, jos se tekee sinua niin surulliseksi. Kun sinä lähdet, äiti alkaa itkeä ja itkee aamunkoittoon asti. Nukun, herään, nukun uudestaan, herään taas, ja hän itkee ja itkee. Kysyn häneltä: Äiti, miksi itket? Onko se minun isäni takia? Mutta äiti sanoo, että hän ei itke, vaan vain tukkaa nokkaa nenän tukkoisuus on kipeä. Minä olen jo iso, ja tiedän, että sellainen tukkoisuus ei saa kyyneleitä ääneen.
Juhani, isä, istuu pöydän ääressä kahvilassa Oulussa, ja sekoittaa lusikalla pienen, juuri jäähtyneen kahvin mikroskooppisessa valkoisessa kuppikuppolassa. Aino ei koske omaan jäätelöönsä, vaikka edessä on pieni lasinen kukkaro taideteos: värikkäitä palleroita, yläpuolella vihreä lehti ja kirsikka, kaikki päällystetty suklaalla. Mikään kuusivuotias tyttö ei kestäisi tällaista loistoa. Mutta Aino ei maistanut, sillä jo viime perjantaina hän oli päättänyt puhua isänsä kanssa vakavasti.
Isä hiljenee pitkään, sitten puhuu:
No niin, mitä me meidän pitäisi tehdä, tyttäreni? Että et enää näe minua? Miten minä sitten eläisin?
Ainolla on söpö nenä, kuin emän, vähän perunaisen näköinen, ja hän miettii hetken, sitten vastaa:
Ei, isä. En selviä ilman sinua. Tehdään näin: soita äidille ja sano, että noudat minut päiväkodista joka perjantai. Me voimme käydä kävelyllä, ja jos haluat kahvia tai jäätelöä (Aino vilkaisee omaa lasiinsa), voimme vaikka istua kahvilassa. Kerran viikossa kerron sinulle kaiken, miten äidin ja minun arki sujuu.
Sitten hän pohtii hetken ja jatkaa:
Jos haluat tarkkailla äitiä, otan hänen kuvansa puhelimella joka viikko ja näytän sinulle. Selvä?
Juhani nyökkää kevyesti, hymyillen:
Hyvä on, eläkäämme näin, tyttäreni
Aino huokaa helpotuksesta ja tarttuu omaan jäätelöönsä. Mutta keskustelu ei ole vielä ohi, täytyy vielä sanoa tärkeintä. Kun värikkäiden palleroiden alla hänen kasvoillaan on pienet, värikkäät viikset, hän nuolee niitä kielellään ja muuttuu vakavaksi, melkein aikuiseksi. Aikuiseksi, jonka täytyy huolehtia omasta miehestään vaikka miehen iästäkin. Juhanilla oli viime viikolla syntymäpäivä, ja Aino piirsi hänelle päiväkodissa isokokoisen numeron 28 korttiin.
Tyttö asetti vakavan ilmeen, nosti kulmakarvansa ja sanoi:
Luulen, että sinun pitäisi mennä naimisiin
Ja hän lisäsi suurimielisen valheen:
Et ole vielä kovin vanha
Juhani hymyili hyvän tahdon eleelle ja nauroi:
Tarkoitatko, että ei kovin
Aino jatkoi innokkaasti:
Ei kovin, ei kovin! Katsokaa, setä Pekka, joka on käynyt äidin luona kahdesti, onkin hiukan kalju. Tässä
Ja Aino näytti omaan otsaansa, silitäen pehmeitä kihareita kämmenellään. Hän näytti ymmärtävän, kun Juhani puristi silmiään ja katsoi suoraan Ainoon, kuin olisi paljastanut äidin salaisuuden. Silloin hän painoi molemmat kädet huulilleen, pyöri silmät laajasti merkkinä kauhua ja hämmentyneisyyttä.
Setä Pekka? Mikä setä Pekka onkaan, että hän tulee teille kyläilyyn? Onko hän äidin pommi? Juhani melkein huusi koko kahvilassa.
En tiedä, isä Aino puuttui hämmentyneenä. Ehkä pommi, ehkä ei. Hän tuo makeisia, kakun ja Aino mietti, pitäisikö hänen jakaa tämä salaisuus isälle, joka on niin… äitinsä kukkia.
Juhani laski sormet, jotka oli ristiviä pöydällä, tuijotti niitä pitkään ja tajusi, että juuri nyt hän tekee elämänsä tärkeän päätöksen. Nuori nainen odotti, ei kiirehti miehensä päätöksiä. Hän tiesi tai ainakin arveli että miehet ovat hitaita, ja heidän täytyy saada oikeaan suuntaan. Ja kuka muuta kuin nainen, yksi hänen elämänsä kalleimmista, voisi tehdä sen?
Juhani pysyi hiljaa pitkään, sitten veti syvään henkeä, aukaisi sormensa ja sanoi Jos Aino olisi vähän vanhempi, hän olisi ymmärtänyt, että Juhani puhuu kuin Othello kysyisi Desdemonilta kohtaloaan. Mutta Aino ei vielä tuntenut Othelloa, Desdemonia eikä muita suuria rakastettuja hän keräsi vain elämänkokemusta, katsellen ihmisiä, jotka iloitsevat ja turhautuvat pienten asioiden vuoksi.
Juhani sanoi lopulta:
Mennään, tytär. On myöhä, vien sinut kotiin ja puhun samalla äidille.
Mitä Juhani aikoi sanoa äidille, Aino ei kysynyt, mutta tiesi sen olevan tärkeää, ja hän söi jäätelöä nopeasti. Sitten hän tajusi, että isän päätös oli tärkeämpi kuin mikä tahansa herkku, ja heitti lusikan pöytään, liukui tuolilta, pyyhki suunsa kädellään, tukkahti ja katsoi isäänsä suoraan sanoen:
Olen valmis. Lähdetään.
He eivät kävelleet kotiin, vaan juoksivat. Juhani juoksi, mutta piti Ainoa kädestä kiinni, niin että Aino levittäytyi kuin lippu, jonka prinssi Andrei Bolkonski piti kädessään Austerlitzissa.
Kun he ryntäsi sisään rappukäytävään, hissin ovet sulkeutuivat hitaasti, kantautuen ylös asukkaan ääneen. Juhani katsoi Ainoa hieman hämmentyneenä. Aino katsoi ylös alas, päättäväisesti ja kysyi:
No niin? Mitä odotamme? Missä huomenna? Tämä on vain seitsemäs kerros
Juhani nosti Ainoon sylilleen ja kiirehti portaita ylös.
Kun hänen pitkäaikainen puhelunsa äiti avasi oven, Juhani hyppäsi heti eteenpäin:
Et voi tehdä näin! Mikä setä Pekka on? Minä rakastan sinua. Meillä on Aino
Sitten hän piti Ainoa kädestä, otti äidin myös syleilyynsä, ja Aino halasi molemmat ympäri kaulaa, sulki silmänsä. Aikuiset suutelivat
—Ja niin perhe, vaikka sekopäinen, jäi hymyilemään lämpimän kesäillan valossa, tietäen että elämä kulkee eteenpäin, vaikka joskus sekin tekee yllättäviä kiertoteitä.
