Puhelin soi tarkalleen keskipäivällä, leikkaa paksun, jännittyneen hiljaisuuden, jonka odotus oli kuin sumuverho.
Liisa Mäkinen nappasi puhelimen kiireessä, silkinpäivittäin tasoittaen kuvitteellista rypytä juhlipöydänliinassa.
Jari? Poikani?
Äiti, moi. Onnea sulle.
Jarin ääni oli väsyntynyttä, kuin puhuisi kellarista.
Äiti, älä suutu. En pysty. En lainkaan.
Liisa pysähtyi. Katse jäi kristKristallisen salaattiastian, jonka hän oli valmistellut aamulla, edessä, Liisa tunsi ikkunasta hiipivän kesäisen tuulen kuin vanhan sopimuksen murenemisen.
