Kenelle kuulut? Marja Perho ja Mikko nousivat kuistille ja katsoivat vierasta. Minä olen Marja Perhon tyttärentytär! Entäs tarkemmin, hänen oikea lapsenlapsensa. Olen Aleksin Marja Perhon vanhimman pojan lapsenlapsi.
Marja Perho istui auringon lämmössä puistonpenkillä ja nautti ensimmäisistä kevään lämmistä päivistä. Vihdoin saapui kevät, ja vain yhdellä jumalalla oli tietoa siitä, miten Marja Perho selvisi tuosta ankarasta talvesta.
En kestä enää toista talvea! Marja Perhon mieli mietti, ja hän huokaisi helpottuneena. Hän ei pelännyt enää lähtöä. Päinvastoin, odotti sitä hetkeä. Herneet olivat kerääntyneet, uudet vaatteet ostettu.
Mikään muu ei pitää Marja Perhoa tässä maailmassa.
***
Aikaisemmin hänellä oli suuri perhe mies, Väinö Järvinen, pitkä ja vakava, ja neljä lasta: kolme poikaa ja yksi tytär. He elivät sopusoinnussa, auttoivat toisiaan, harvoin riitaantuivat. Lapset kasvivat yksi kerrallaan ja hajosivat omille teilleen.
Kaksi vanhinta poikaa menivät opistoihin, ja sitten he hajosivat kaupunkeihin töiden perässä. Keskimmäinen, joka oli koulussa heikosti, kasvoi ja perusti menestyvän yrityksen, joka vei hänet ulkomaille, ja hän jäi sinne. Tyttärestä ei myöskään jäi kotikylään hän nousi pääkaupunkiin Helsinkiin ja meni pian naimisiin.
Aluksi lapset kävivät vanhempien luona usein. He kirjoittivat kirjeitä, ja kun matkapuhelimet tulivat, he kutsuivat. Yksi kerrallaan heillä oli oma lapsenlapsensa. Marja Perho paketoi vanhan, kuluneen matkalaukkunsa ja lähti vieraille käymään.
Vähitellen myös lapsenlapset kasvoivat Marjan huolenpidosta. He puhuivat Marja Perholle yhä harvemmin, puhelut hiipivät hiljaisiksi. Ja kun lapsenlapset eivät enää edes ajatelleet tulla vierailuun ei, elämä oli mennyt eteenpäin. Työ, perhe, omat lapset, jotka kasvivat aikuisiksi.
Ainoa syy palata vanhaan mökkiin oli uutinen, että Väinön isä kuoli. Vaikuttaisi siltä, että niin terve mies elättäisiin sata vuotta, mutta todellisuus olikin toisenlainen.
Kun isä vietiin viimeiselle matkalle, lapset hajosivat. Aluksi he soittivat äidille, mutta puhelut hiljentyivät.
Marja Perho yritti soittaa itsekin, mutta pian hän tajusi, ettei lapset enää kuunnelleet, ja vetäytyi. Näin hän vietti seuraavat kymmenen vuotta. Vuosittain joku lapsista soitti, ja Marja naurahti omille kulkijoilleen ja käveli viikon viikossa itse hymyillen.
Eräänä päivänä Marja Perhoa varjosti kauhea unelma, ja hän istui jälleen puistonpenkillä miettien omaa elämäänsä.
Hei, tätä Marja! nuori poika seisoi aidan takana ja hymyili leveästi. Etkö muista minua?
Marja Perho siristi silmiään:
Mikko! Mitä sinä täällä?
Kyllä, tätä Marja! poika riemuitsi ja astui pihaan.
Mikko oli naapureiden poika, jonka perhe ei tuntenut ilman yhteisiä aterioita ja päivittäisiä juttuja. Marja Perho muisti hänet aina nälkäisenä lapsena, joka pyysi apua. Hän ruokki hänet, antoi vanhoja vaatteita, ja antoi yöpyä, kun vanhemmat järjestivät juhlia.
Mikon vanhemmat eivät kauan kestäneet. He katosivat. Mikko vietiin kauas, ja sen jälkeen Marja Perho ei nähnyt häntä eikä voinut olla ilman häntä.
Missä sinä olit niin pitkään, Mikko? Marja hymyili.
Ensin orpokoti, sitten sotilaskoulua, sitten opiskelin. Nyt olen palannut pieneen kotimaahani. Aion nostaa kylämme uudestaan!
Mitä nostaa? Marja heitti kädestä. Kaikki ovat hajonneet.
Ei se haittaa! En katoa!
Ja Marjan elämä sai uuden suuntauksen. Mikko pääsi töihin paikalliseen maanviljelijään, vanhimpaan maatalousmiesiin, Juhani Kylmäntekoon.
Vapaassa ajassa Mikko korjasi vanhaa mökkiä, jonka hän oli perinyt vanhemmiltaan, ja hän ei unohtanut Marjaa auttoi päivittäisissä askareissa. Marja Perho virkistyi. Hän ei kutsunut Mikkoa enää poikavauvoiksi, vaan kutsui hänet pojaksi. He elivät yhdessä kolme vuotta.
Lähden, tätä Marja, Mikko sanoi eräänä päivänä, kuin pyytäen anteeksi. Kylämaan isä on ahne, haluaa, että työt tehdään, muttei maksa. Menen hakemaan työtä muualta. Älä suutu.
Mitä, Mikko, ei ole mitään vihaa? Lähde Jumalan kanssa!
Jälleen Marja Perho jäi yksin. Joskus yksinäisyys sai hänet itkemään. Päivät kuluiin odottaen omaa loppuaan, mutta jokin pitäen hänet maailmassa.
****
Hei, tätä Marja! tuttu ääni kuului. Marja Perho kääntyi aidan yli ja näki tuttuja kasvot.
Mikko! Oletko sinä?
Minä, tätä Marja! pitkä, hyvin pukeutunut nuori mies astui Marjan pihaan. Katso, olen juuri palannut!
Oi! Kuinka suuri ilo! Marja Perho hurskassti hätäili. Tule, tule, Mikko! Laitan heti teekannun! Heti!
Teekannu, se on hyvä! Mikko hymyili. Mutta olen juuri lähdössä kotiin. En tiennyt, että tänne tulen, enkä ottanut vieraita mukaani!
Puolen tunnin kuluttua onnellinen Marja Perho ja yhtä iloinen Mikko istuivat pöydän ääressä, joivat teetä kauniista vanhoista kupista, eikä kukaan saanut sanoja päälle.
Olen jo lähdössä, Mikko, Marja Perho kuivaisi kyyneleensä.
Ei, ei! Älä ajattele niin! Mikko leikkasi kättä iloisesti. Tulin, ja kohta asennamme yhdessä, tätä Marja, kadehdittavan elämän! Olen ansainnut rahaa, perustan oman maatilan! Sinä olet vielä kaukana!
Maatilat! Ovatko siellä ketään kotona? kirkas, tytärmäinen ääni katkaisi heidän hiljaisuutensa. Marja Perho kurkisti ikkunasta ja näki pihassa tytön lyhyessä takissa ja korkokenkässä.
Kenelle kuulut? Marja Perho ja Mikko astuivat kuistille ja katsoivat vierasta.
Minä olen Marja Perhon tyttärentytär! Olen oikeasti oikea lapsenlapsi. Olen Aleksin Marjan vanhimman pojan tyttären tyttärentytär.
Nainen ja poika vaihtoivat katseensa.
Soitin teille, mutta puhelin oli pois päältä! Joten päätin tulla niin kuin vain!
Tule sisään! Marja Perho kutsui hieman hämillään, ja Mikko heitti tytölle matkalaukun.
Marja Perho ja Mikko katsoivat Vireä, joka nauratti heitä tarjoten pieniä herkkuja ja kertoi itsestään.
En pidä kaupungista. Haluan asua kylässä! Vanhempani eivät ymmärrä. Isä Aleksi ehdotti, että voisin asua täällä muutaman kuukauden. Hän sanoi, että jos asun kylässä, niin en koskaan kaipaa kaupunkia! Hän soitti teille. Isäkin soitti. Minäkin yritin, mutten päässyt yhteyteen. Anteeksi, en aio ryhtyä leipureksi! Minulla on rahaa! Ja isäni ja isoisäni lähetivät myös vieraita! Asun semestereihin asti opiskelen etäopintona ja sitten lähden!
Mikä tahansa, asu niin kauan kuin haluat! Marja Perho vastasi lopulta. Minua vain mielihyväsi riittää!
Kuukauden kuluttua Marja Perho istui jälleen penkillä ja katseli, kuinka Vire istui puutarhassa kuin kaupunkiin syntynyt. Eikä hänen työnsä ollut kaupunkimaista!
Mikon avulla Vire kääri uudelleen vanhentuneen puutarhan, jakoi sen riviin, rakensi kasvihuoneen, osti taimikasvattajia naapureilta ja alkoi innokkaasti istuttaa.
Mikko ei jäänyt tyhjän käden kanssa. Saadut eurot hän käytti uuden, modernin tilan rakennukseen. Hän palkkasi työntekijöitä korjaamaan Marjan mökin kattoa ja asensi siihen lämmitysjärjestelmän.
Marja Perho hymyili leveästi. Hänen kasvoistaan ei koskaan poistunut hymy. Hän ei enää ollut yksin.
Ainoa pieni varjo laski hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että Vire lähtee pian. Hän oli tottunut oikeanlapsenkseen. Mutta aika kului ja Vire pakeni kaupunkiin.
Miten selviän, Vire, ilman sinua puutarhassa? Marja huokaisi, pakaten pikkupaketin leivonnaisia oikeanlapsenliasta matkaa varten.
Älä unohda vettä, tytär, ja täytä tynnyri. Mikon puutarha kastaa! Minä palaan, ja näen, että kaikki kukoistaa! Vire hymyili.
Tuleeko sinä takaisin? Marja iloitsee.
Totta kai! En voi lähteä kokonaan! Rakastan sinua, isoäiti, koko sydämestäni. Mikko on antanut minulle ehdotuksen kesäisellä häissä! Minne ilman miehiä? Hän on maaseudun mies!
Vuodesta toiseen Marja Perho nautti auringosta ja keinui keinuttavassa iännuorennettavassa lastenpyörässä vauvan kanssa. Vire ja Mikko olivat maanviljelyn sydämessä. Yhdessä he hoivivat maatilaa, joka kukoisti ja auttoi koko kylää.
Marja Perho katsoi hiljaisessa unessa nukuvaa juuri syntynyttä lapsenlapsenpoikaa ja ajatteli:
En vielä ole valmis lähtemään tuon toisen maailman puolelle! Minun täytyy auttaa lapsia!
Tykkää, kommentoi ja jaa ajatuksesi!
Jos haluat lukea lisää tarinoitamme, jätä kommentti ja muista tykkäykset. Ne inspiroivat meitä jatkamaan!
