Kun Kastehelmi sai sisäänostoon täysin mustan brittiläisen kissan, hän oli muutaman sekunnin ajan shokissa.
Sama pieni yksiö, jonka hän oli juuri ehtinyt säästää, oli vielä kuin hiljattain avattu, eikä sisustustaan ollut ehditty ehättää. Muutkin arjen haasteet vaativat huomiota.
Sitten pieni pentu saapui. Kun Kastehelmille oli taas tasoittunut, hän katsoi pentun kirkkaan keltaisiin silmiin, huokaisi, hymyili ja kääntyi sen luo, joka oli sen tuonut:
Onko se kissa vai kissa? hän kysyi nauraen.
Kissa! vastasi antaja.
Selvä, kissa, olet nyt Myrsky, hän sanoi pienokaiselle.
Pieni suupala auki, Myrsky nyyhkätti hiljaista miau.
*****
Kävi ilmi, että brittiläiset mustat kissat ovat aivan mukavia olentoja. Kolmen vuoden ajan Kastehelmi ja Myrsky elivät kuin sielu sielussa. Yhteiselon myötä Myrskystä selvisi, että sen sydän on lämmin ja pehmeä.
Hän tervehti omistajaansa töistä, lämmitti häntä unessa, katseli elokuvia vierellään ja pyrskäsi häntäänsä siivellessä. Elämä kissan kanssa väriintyi kirkkaiksi sävyiksi oli mukava, että kotiin oli joku odottamassa, jonka kanssa voi nauraa tai surra. Yllätykset ja pienet sanat tuntuivat kerron puolelta.
Näyttäisi, että riittää elää ja nautiskelera, mutta
Viime aikoina Kastehelmina alkoi kipua oikealla puolella. Aluksi hän luuli, että se johtui vain ryöntymisestä tai rasvaisesta ruuasta. Kun kipu voimistui, hän kävi lääkärillä.
Kun lääkäri kertoi diagnoosin, Kastehelmi itki koko illan, hukuttaen murheensa tyynyyn. Myrsky, aistiensa perusteella, lupsutti hiljaa lähelle ja yritti lohduttaa omistajaansa kevyillä murisevilla ääniillä.
Myrskyn murinassa Kastehelmi nukahti. Aamuna, hyväksyen kohtalon, hän päätti olla kertomatta sairauttaan perheelle, jotta ei joutuisi kärsimään katseiden ja avunyritysten vuoksi. Hän kuitenkin säilytti pienen toivon kipinän, että lääkärit voisivat hoitaa hänen vaivansa. He ehdottivat hoitojaksoa, joka voisi parantaa hänen tilaansa.
Kysymys siitä, mihin Myrsky tulisi sijoittaa, alkoi väreillä. Sisimmässään, vaikka sairauden mahdollinen traaginen loppu painoi, hän päätti löytää Myrskylle uuden kodin ja hyvät omistajat.
Internetissä hän laittoi ilmoituksen, että antaa rotukissan hyvässä kädessä. Kun ensimmäinen puhelin soitti ja kysyi syytä eroon, Kastehelmi, ymmärtäen itsekin, kertoi, että raskauden aikana hänellä oli allergia kissanhäntää vastaan.
Kolmen päivän kuluttua Myrsky oli kuljetuskorissa uusien omistajien luona, ja Kastehelmi makasi sairaalassa
Kaksi päivää myöhemmin hän soitti uudelle perheelle ja tiedusteli Myrskyn vointia. He pyysivät anteeksi satojen kertausten jälkeen ja sanoivat, että kissa oli pakenut sinä iltana eikä heillä ollut sitä missään.
Kastehelmilla oli ensi-ajatuksena pako sairaalasta ja metsästys kissaa kohti. Hän pyysi vuorohoitajaa päästämään hänet ulos, mutta hoitajatar torui ankarasti ja käski palata takaisin sänkyyn.
Sairauspaikan kämppänaapuri, huomattuaan nuoren naisen äkillisen kiintymisen, kysyi, mikä hätä oli. Kastehelmi itki ja kertoi kaiken.
Älä sure, neiti, sanoi hauras vanha nainen, huomenna saapuu eräs ystäväni Helsingistä. Minullakin on paha diagnoosi, mutta poikani on liikemies, hän lähetti minut toiseen klinikkaan, enkä itse halua mennä. Jos hän pääsee tänne, ehkä näet, ettei kaikki ole niin pelottavaa, hän silitti Kastehemlin olkapäätä.
*****
Kun Myrsky vapautui kuljetuskorista, hän tajusi olevansa vieraassa kodissa. Joku tuntematon ojensi kättään silittääkseen
Kissan hermot eivät kestäneet, ja hän iski käsiin tassullaan ja piiloutui pimeään nurkkaan.
Pasi, älä koske siihen vielä, anna hänen tottua, kuului pehmeä naisääni, mutta se ei ollut omistajan ääni.
Myrskyn sydän hakkasi hiljaisesti rinnassa, ajatukset sekasortoa, sielu kipeä. Miksi omistaja antoi hänet vieraiden käsiin? Miksi hän hylkäsi hänet?
Kellertävät silmät tutkivat huoneen pelokkaasti. Silmäriippuville he huomasivat avoimen ikkunan. Musta kipinä syttyi, ja kissa hyppäsi ikkunan läpi ulos!
Onneksi hän piileskeli toisessa kerroksessa, ja alapuolella oli hoidetut nurmikot. Siitä alkoi Myrskyn paluumatka kotiin
*****
Kastehelmin edessä seisoi ystävällinen nainen, noin nelikymppinen, nimeltään Marja-Leena. Hän tutki tarkkaan hoitosuunnitelmaa, pyysi Kastehelmia makaamaan sängyssä, kääntymään vasemmalle kyljelleen.
Hän kolutti, tutki, kysyi, missä kipu oli, millainen kipu oli. Luki suunnitelman uudestaan, toisti toimenpiteitä laitteilla.
Kastehelmi ei odottanut mitään hyvää. Hän palasi huoneeseensa, jossa hänen naapurinsa oli jo sängyssä.
Mitä he sanoivat, neiti? naapuri kysyi.
Vielä ei mitään, sanottiin, että joku tulee vielä katsomaan. Kastehelmi vastasi.
Ymmärrän. Minulla ei ole onnea, lääkärini vahvisti diagnoosin, naapurinen sanoi surullisesti.
Olen pahoillani, ja kiitän teitä kaikesta, Kastehelmi vastasi, ei tietäen miten lohduttaa ihmistä, joka tietää lähtevänsä pian.
Puoli tuntia myöhemmin Marja-Leena saapui muiden lääkäreiden kanssa.
Kastehelmi, minulla on hyviä uutisia. Sairautesi hoidetaan onnistuneesti, olen määrännyt hoitojakson. Lepää kaksi viikkoa, käy hoidoissa, ja palaat terveeksi, hän hymyili.
Kun lääkärit lähtivät, naapurinna jatkoi:
Hienoa. Olen iloinen, että ehtiä tehdä vielä yhden hyvän teon. Ole onnellinen, neiti.
*****
Myrskyllä ei ollut taivaallista tähteä, eikä hänkin tiennyt siitä. Kissa kulki kotiinsa omalla sisäisellä kompassillaan. Tie piikkien läpi kohti tähteä oli täynnä vaarallisia seikkailuja ja hassuja sattumuksia.
Tuntemattomissa kaduissa yliajan brittiläinen kissa muuttui yhtenä päivänä vaaralliseksi petoeläimeksi tarkoin hiipivillä vaistoilla.
Välttäen meluisia katuja ja teitä, Myrsky juoksi, ryömi, lensi (tai niin hän kuuli itsensä lentävän koirien pakeneessa), kiipesi nopeasti puihin. Hän jatkoi matkaa
Eräässä hiljaisessa piilopaikassa, lähellä vilkasta pääkatua, hän kohtasi paikallisen katukissan. Katukissa huokasi ja tunnisti Myrskyn vieraskissa. Äänekäs ääni kiiruhti, ja Myrsky, entinen aristokraatti, näytti karhealta rosvoilta, ei perääntynyt.
Taistelu päättyi nopeasti. Paikallinen kissa piiloutui pensaiden taakse, jättäen vain hieman repeän korvan.
Kissa oli vain turhautunut, halusi näyttää, kuka on paikalla. Myrsky jatkoi kotiansa kohti, eikä mikään voinut estää häntä.
Matka jatkui. Muistaen kaukaiset esi-isänsä, Myrsky oppi nukkumaan puissa ja valitsemaan haaroja, joissa oli mukavinta.
Hän oppi myös syömään roskiksista ja ryömimään muiden pihakissojen takia, joita ruokkivat huolelliset asukkaat.
Kerran hän törmäsi koiraryhmään. Ne ohjasivat hänet heikolle oksalle, haukkuen yrittäen tavoittaa häntä. Ihmiset kerääntyivät ääneen, ja yksi nainen päätti ottaa Myrskyn mukaansa, houkutellen häntä makkarapalan avulla.
Nälkä ja pelko sumensivat Myrskyn aivot, ja hän alistui, antui tulla silitettyksi ja nostetuksi käsivarteen.
Vaan
Lepättyään lämpimässä ja rauhassa, Myrsky muisti matkan, kiipesi ulos naisen asunnosta, liukui läpikulun ovien läpi, jotka juuri avautuivat, ja jatkoi kotimatkaa.
*****
Sairaalasta kotiin palattuani, Kastehelmi kantoi mielessään sen naisen sanat, jotka toivottivat hänelle onnea. Hän oli iloinen, että diagnoosi kääntyi, ja hän oli terve.
Silti sydän oli haavoittunut, kaipasi Myrskyä. Hän ei enää voinut kuvitella, että astuu tyhjään asuntoon ilman tervetuloa.
Astuttuaan kynnyslattiaan, Kastehelmi soitti niille, jotka olivat ottaneet Myrskyn vastaan, ja pyysi tarkkaa osoitetta. Saavuttuaan paikalle hän sai selville, miten Myrsky oli paennut, ja lähti hänen jälkeensä.
Hänelle kerrottiin, että se oli mahdotonta, että kaksi viikkoa oli kulunut, eikä kissa todennäköisesti selvinnyt katua. Mutta Kastehelmi ei uskonut sitä.
Hän käveli jalan, kurkisti jokaisessa piilossa, tarkkaili torien ja autotallien ympäristöä. Hän pyrki ajattelemaan kuin kissa, joka ei ole koskaan ollut ulkona. Hän kutsui Myrskyä, katsellen kellariikkunoiden pimeyttä.
Lähestyessään kotia, hän tajusi, että kissa oli kadonnut. Ei ollut realistista, että se löytäisi tiensä, jos se ei tuntenut kaupunkia, ja Kastehelmi oli kulkenut kahden tunnin kävelymatkan.
Saavuttuaan omaan pihaan, hän näki surullisen ilmeen, kyyneleet valuvuivat, sielu oli raskas ja kivulias. Pilkistessään sumuisessa näkymässä, hän näki toisen puolella mukulasta mustan kissan lähestyvän.
Musta kissa, ajatus syttyi hänen päässään. Hän pysähtyi, katseli tarkemmin ja tajusi. Hän syöksyi paikalle huutaen:
Myrsky!
Kissa ei juossut, se istuutui, silmäilee onnellisena, ja mutisi:
Saavuin.
Jos haluatte lukea lisää tarinoita, jättäkää kommentti ja muistakaa tykkäyksiä ne inspiroivat meitä kirjoittamaan edelleen.
