Kenelle olet tarpeen? huutaa Antti. Hän sylkee ja kävelee pois.
Aino juoksee ikkunaan ja katsoo, kuinka mies, jonka kanssa hän on asunut viidentoista vuoden, kulkee ulos. Hän ajattelee, että he ovat sielukaveruksia. Mutta Antti lähdettyään heittää vielä viimeisen sanansa: se oli vain helppoa.
Aino asuu omakotitalossa Helsingin lähellä, ruoanlaitto on mestarillista, isäntävälineet loistavat kaikki on valmista hänen puolestaan. Hän miettii, että hänen pitäisi avata ikkuna ja huutaa Antille, ettei hän heittäisi häntä pois. Hän olisi valmis sietämään nöyryytyksen, jos se saisikin Antin jäämään vaikka mies asuisikin muutaman päivän välein, viettäen aikaa toisen naisen kanssa.
Se olisi parempi kuin olla neljäkymmentäviisivuotiaana yksin ja hylättynä. Aino työntää ikkunaa, mutta katse lipsuu vahingossa isänsä muotokuvaan. Isä, sotilasunivormussa, katsoo ylpeänä kameraan. Aino tuntee häpeää ja miettii, että hän ei kestä omaa heikkouttaan.
Hän katsoo uudestaan, kuinka hänen komea ja tyylikäs miehensä pitkätakki päättää astua kauniiseen autoon tavaroineen. Aino suuntaa keittiöön, ohittaen käytävän, jossa seisoo vanha mahtava peili, jonka hän on saanut isoäidiltään. Peili näyttää ryppyisen, väsyneen naisensa harmailla hiuksilla ja himmentyneillä silmillä.
Aino tietää, ettei ole kaunotar, ja terveyskin on heikentynyt. Hampaiden hoito maksaa, eikä hän pysty ostamaan uutta autoa, jota Antti vaatii työpaikallaan. Työntekijän on näytettävä itsensä tyylikkäästi ja kalliilla asusteilla.
Mitä hölynpölyä! Antti pukee kuin näyttelijä, ja sinä, Aino, olet vielä vanha villapaita, esihistoriallinen hame, pari kuluneita bluseja, kuluneet kengät ja tytärtoimituskenkä korvakorvakoteloihin. Lisäksi takki, jonka edes isoäitini ei käyttäisi. Hän vaatii sinulta ravintolan kaltaista menua: pihvi, höyrytetyt pihvit, täytetyt lettu, lihaa. Eikö hän lähtisi? Et voi käyttäytyä noin miehellesi, ystäväni! sanoo hänen kollegansa Leena.
Aino kuuntelee, mutta tekee omansa. Sitten Antti ilmoittaa lähtevänsä nuoren, kaksikymmentäseitsemänvuotiaan tyttären luo, jolla on neljä lasta.
Hän on nuori, Aino huokaa hiljaa.
Leena, joka on myös Aino ystävä, tutkii tilanteen netistä, kysyy naapurilta ja paljastaa:
Hän ei ole koskaan työskennellyt, kaikki lapset eri isiltä. Hän on ollut raskaana kahdeksan kuukautta ilman taukoa. Äiti on moraaliton. Älä puhu hänen nuoruudestaan. Miehet pitävät hänen keveästä käytöksestään, mutteivät saa perhettä. Antti on yllättynyt. Pidä kiinni!
Aino pitää kiinni. Hän on saanut vanhemmiltaan suuren, keskellä kaupunkia sijaitsevan asunnon. Hänen isänsä, ikään kuin aistien ohjaamana, on järjestänyt asiat niin, että Antti ei koskaan saanut hänen neliömetriään.
Kun rakennusurakoita käynnistetään, saapuu insinööri. Hänellä on charmikas parta, hän on kohtelias ja älykäs, nimeltään Mikko Vainio. Mikko tarkkailee Ainoa ja sanoo äkkiä:
Maksaanko etukäteen! Käy hammashoitajalla, niin sinusta tulee kaunis, eikä sinun tarvitse kärsiä!
Aino tuntee kipinän vaikka ei olekaan kaunis, hampaat ovat mieluissa. Mikko antaa lisää rahaa, sanoo että hän saa maksaa myöhemmin. Sitten Mikon veli saapuu. Hänellä on kirkkaan keltainen takki, violetti housut ja uskomaton kampaus.
Minä olen Kalevi, työskentelen stylistina, hän ilmoittaa. Kalevi päättää vierailla veljellä ja ottaa Ainon hoivaansa.
Kun Aino tarjoilee vieraille piirakoita, Kalevi ehdottaa imagomuutosta. Se toteutuu: valaistu hiusväri, meikki korostaa piirteitä, hampaat saavat kunnollisen kohennuksen. Hän kävelee töihin ylpeänä, ylimääräiset kiloja väistyy, hän alkaa juosta aamuisin puistossa. Aino on kuin perhonen, jonka siivet loistavat varovaisen kauniissa korissa.
Eräänä päivänä ovikello soi. Asukas avaa ja huutaa:
Aino, siellä on sinua!
Oven takana seisoo Antti, vanhempi, kalpea, laihtunut, hämmentynyt. Hän ei enää näytä entistä hohtoaan, eikä hänen takanaan ole jälkiä menneestä loistosta. Vieressä on matkatavarat.
Miksi tartut? Aino kysyy.
Muistaa, kuinka aluksi hän yritti soittaa Antille, mutta tämä ei halunnut puhua, laittoi hänet mustalle listalle. Nyt hän on täällä.
Olet muuttunut! Antti pitää huulillaan kiitosta, joka ei vaikuta Ainoon. Hän muistelee unettomia öitä, elämän laskelmia, loputtomia kyyneliä, paniikkia.
Oi Aino, kuinka paljon olen kärsinyt. Tämä tunti on syönyt kaikki rahani. Lapset alkoivat vaikuttaa normaalilta, mutta sitten Kouluttamat, koko ajan huutavat, eivät halua kasvaa, istuvat puhelimen ääressä, eivät ruoki. He ostivat dumplineja ja keittivät nuudeleita. Kuvittele, nuudelit! Minä! Paitani on pesty kaikki kerralla ja ne haalistuvat. En ole ostanut mitään itse. Olen käyttänyt kaiken siihen. Tunnen kuin olisin mennyt hulluuteen. Aino Olen taas sinua. Kaipaan sinua. Aloitetaan alusta, sopiiko? hän pyytää haavoittuvasti.
Aino kuulee Antin sanat korvissaan:
Kenelle olet tarpeen? Hampaattomalle, hedelmättömälle, hedelmättömälle Aino.
Aino vilkaisee uudelleen entistä, ja juuri silloin ovi avautuu. Sisään astuu huolestunut Mikko Vainio:
Aino! Tarvitsetko apua? Mikä on ongelma?
Antti nousee ja huutaa:
Kuka te olette?
Minä olen Mikon mies, Mikko, vastaa hän. Älä tule enää tänne! Aino sulkee oven Antin edestä, joka jää suu auki.
Hän pyytää anteeksi asukea, jonka hän on kutsunut mieheksi. Mikko huokaisee ja sanoo:
Nyt on aika selittää asiat! Rakastan sinua, Aino! Miten voin jättää näin upean naisen? Nouse kanssani, eikö?
Mikko on hieman halvaantunut, mutta Aino suostuu. Kaksi kuukautta myöhemmin Mikko tulvii Ainoa kukilla, he ostavat kesämökin. Aino ei huomaa, että joskus vanhan kulman takaa tarkkailee Antti, joka vihaa itseään loppuun asti, lasketellen että hän on vaihtanut hyvän ihmisen tyhjän naisen kanssa.
Lopulta Aino ja Mikko kävelevät käsi kädessä Helsingin kaduilla, onnellisina ja rakastuneina. Aino odottaa lapsea.
