Aika oli juuri takana, kun Aila liikkui kuin varjo pienen keittiönlukon ohi sekunnin ennen kuin avain kääntyi. Hän nojasi selkänsä jääkaapin puoleen, tunsi sisäpuolen kahvan ja vetäytyi niin, että ainoastaan sormenleveys kapea rako jäi. Hengitys säräsi, ja hän puristi suunsa kädellään, sillä käytävä oli aivan hiljainen, ja jokainen ääni kantautuisi koko kerrostaloon.
Käyntiovi avautui.
Mikko huokaisi hiljaa, astui eteiseen. Ailan silmä tarkkaili kaventaista raottua: kaksi valkoista paperipussia, täynnä ostoksia, köyden kahvat kietoutuneina sormiin.
Äiti! hän huusi. Oletko kotona?
Aila puristi kättään tiukemmin.
***
Aila oli elossa yksin jo viiden vuoden ajan, kunnes Kaarlen äkillinen kuolema yllätti kuin niin usein tapahtuu, kun kipu häipyy sanattomana. Sydän ei kestänyt, kaikki loppui.
Ensimmäinen vuosi ilman Kaarlea oli vaikein. Ei suru itse rikkoisi, Aila osasi pitää päänsä pystyssä, mutta asunnon hiljaisuus repi hänen hermonsa. Kaarlen nauru televisiosta kaikui keittiössä niin äänekkäästi, että jokainen sana kuului.
Kylpyhuoneessa hän lauloi ronskasti, vääristi sekä sanoja että sävelmiä, eikä häpeänyt sitä lainkaan. Nyt, suljetun kylpyhuonerikon takaa kuului vain putkien humina, joka kuulosti Ailalle korvia raostelevana.
Tyttäreni Lumi kiirehti Helsingin keskustasta ensimmäisinä päivinä. Hän oli kaksi viikkoa: siivosi, kokki, ja öisin ryömi äidin sänkyyn ei sanoja, vain läsnäoloa. Se oli korvaamatonta.
Poika ei koskaan ilmestynyt, ei silloin eikä myöhemmin. Juhani oli poissa jo yksitoista vuotta, ja Aila oli lakannut selostamasta ääneen miksi, vaikka sisällä toistui tarina uudelleen ja uudelleen kuin kulunut levy.
Juhanin lähtö oli kivulias ja sekava totuus oli pitkään piilotettu lattian alle. Juhani oli lapsesta lähtien vaikea: äkäinen, kuumaherneenä, ja mielialanvaihtelut jokaisesta asiasta.
Koulussa hän kamppaili, jäi kuudennessa luokassa toisen vuoden jälkeen ja läpäisi sen juuri niin, että ei saanut parempia arvosanoja kuin kolmosia. Sisko, Salla, oli aivan toinen: rauhallinen, ahkera, ja toivat aina viisiä.
Juhani suuttui Sallaa kohtaan, ärtyi huomautuksista, ja Mikkokin menetti malttinsa, vaikka pyrki hillitsemään itsensä.
Kun Juhanille täyttyi yhdeksäntoista, Mikko lähetti hänet kesälomalle äitinsä, vanhan Kaarinan, kylään Rääkkylän lähellä. Ajatus oli, että poika oppisi työtä käsiinsä, haistaisi maata, ja saisi happea kaupunkielämän kiireestä.
Kaarina oli suora kuin puu, ei pitänyt sanojaan kiinni eikä pitänyt sitä tarpeellisena. Kun Juhani teki virheen puutarhassa, hän heitti hänelle kovan sanan:
Mitä sinulta vielä odottaa, nuorukainen?
Juhani palasi Helsinkiin samana päivänä. Hän jätti reppunsa eteiseen, käveli keittiöön, istui ja kysyi hiljaa, melkein ilman sävyä:
Onko se totta?
Aila katsoi Mikkoa. Mikko katsoi häntä.
He olivat pitkään odottaneet oikeaa hetkeä puhuakseen Juhanille, mutta lykäsivät sitä toistuvasti, vakuuttaen toisilleen, että vielä ei ollut aika; “kasvaa vielä vähän.”
Totta, Aila sanoi. Otimme sinut kotiin pienokaisena, kun olit kahdeksan kuukautta vanha. Huusit niin kauas, että koko huone kuului, mutta kun näit meidät, hiljenetit ja katsoit minua.
Sanoin silloin Mikolle: meillä ei ole mihinkään enää.
Juhani nousi ja suuntasi omaan huoneeseensa. He istuivat keittiössä myöhään yöhön, puhuivat kaikesta paitsi tästä, koska eivät osanneet puhua siitä.
Muutaman päivän kuluttua Juhani katosi. Hän otti mukaansa rahat, jotka Mikko ja Aila olivat säästäneet hänelle huoneen vuokraan, suunnitellen yllätystä syksylle.
Hän järjesti yllätyksensä ensin.
Mikosta puhutaan harvoin ääneen. Illan tullen hän istui pitkään ikkunan ääressä katsellen ulos.
Aila näki hänen kärsivän, mutta ei uskaltanut kysyä: Mikolla oli oma tapansa käsitellä kipua, hiljaisuudessa, ja Aila kunnioitti sitä. Vuosien kuluttua Mikon sydän lakkaa lyömästä.
Juhani ilmestyi huhtikuun alussa. Hän koputti varovasti, ei soittanut, vaan koputti kuin epävarma, että joku avaa.
Aila avasi oven ja seisoi hetken katsellen häntä: kolmikymppinen mies, selvästi partainen, hieman eteenpäin kumartuva, kädessään mandariinipussi.
Äiti, hän sanoi. Anteeksi. Toimin silloin tyhmästi.
Lastenomainen ääni.
Aila ei tiennyt, mitä tehdä.
Haluan korjata, Juhani lisäsi. Jos annat minulle mahdollisuuden.
Hän otti Juhanin syleilyyn juuri ovella. Juhani vastasi hiukan kömpelösti, kuin mies, joka on asunut vuosia ilman halausta ja unohtanut, miten se tehdään.
Illallisella Juhani kertoi, että oli työskennellyt kokkina ympäri maata, Turusta Oulun satamaan, aloittanut pienissä kahviloissa ja viimein päässyt ravintoloihin. Hän osaikin ruoan oikeasti hyvin.
Aila katseli, kuinka hän leikkasi kanaa sulavasti, ja ajatteli: elämä on kyllä outoa mies katoaa yksitoista vuotta ja palaa sitten paistamaan pihvejä.
Juhani jäi asumaan. Hän otti vanhan huoneensa, laittoi tavarat hyllyille, ja aamuisin keitti teki puuroa tai munakokkelia.
Aila soitti Sallille joka ilta.
Palasit, sanot, Salla vastasi puhelimesta. Miten hän voi?
Hyvin. Kunnioittava. Haluu ruokalistan.
Äiti, oletko varma, että kaikki on kunnossa? Yksitoista vuotta on pitkä aika.
Salla, hän on poikani. Mitä sinä puhut, kuin etäisemmästä.
Aila soitti sukulaisille ympäri Suomea, kertoi: Juhani on palannut, Juhani on kotona. Serkku Saara Samasta huusi puhelimessa, että savua ei ole ilman tulta ja että ihmisiä ei palaudu satunnaisesti.
Aila vastasi, ettei tarvitse levittää huhuja: kaikki on hyvin.
Noin kahden viikon kuluttua Aila huomasi väsyvänsä paljon aikaisempaa enemmän. Illalla pää oli kuin täytetty vanulla, aamuisin pyyhkäisi.
Hän päätti, että kyse on keväästä: vitamiinipuutteesta, verenpaineen vaihteluista, iästä. Kuusikymppisenä terveys on itsessään epävakaa, eikä mitään konkreettista ole valittavaa. Pääasia, että poika on lähellä.
Salla kysyi illan välein hänen vointiaan. Aila vastasi, että kaikki on kunnossa, väsyttää vain vähän, mutta se menee ohi.
Ehkä kävisit lääkärissä?
Voi, en aio juosta jokaiseen epäilyyn. Siellä odottaa kaksi viikkoa ajanvaraukseen, se menee ohi.
Ei kuitenkaan mennyt. Pahoinvointi kasvoi, pää yöllä painoi.
Aila otti vitamiineja, keitti karhunmarjoista teetä ja yritti olla murehtimatta.
Saman yönä hän heräsi ennen kuutta, taivaan takana oli harmaa huhtikuun aamu, kadut olivat tyhjät.
Suu kuivui niin, että hän vajosi hengittämään, riisui tossut ja käveli keittiöön hakemaan vettä. Käytävässä ei ollut valoa, mutta hän tunsi asunnon kuin käpälä. Ennen kuin pääsi keittiöön, hän pysähtyi.
Juhani seisoi liesitason ääressä, yksi poltin paloi, kattilan alla puuro.
Hän piti kädessään pientä muovipussia, kaatoi siitä jauhetta puuroon ja sekoitti huolellisesti.
Aila kääntyi takaisin käytävään, juoksi makuuhuoneeseen, makasi sängyllä ja vedosti peiton.
Hän makasi katsoen kattoa silmät auki. Muutaman minuutin päästä makuuhuoneen ovi narisi.
Hän sulki silmänsä ja hengitti tasaisesti, teeskennellen unitta. Tunsi Juhanin katsovan häntä oven raosta.
Hän pysyi paikallaan. Sulki oven.
Käyntiovi paukesi.
Aila avasi silmänsä.
Aamunkoitto oli ulkona. Hän muisti päivämäärät: milloin alkoikin tuntea olonsa pahoin, pahanolot, ja silloin alkanut tämä lyijymäinen väsyminen.
Laskien takaperin, se alkoi juuri sen päivän jälkeen, kun Juhani muuttui sisään ja otti ruoanlaiton vastuulleen.
Hän nousi, pukeutui ja lähti kolmannelle kerrokselle naapurinsa Tarmelle. Tarmo oli järkevä nainen, joka ei puhu turhaa ja osasi selvittää tilanteen ilman ylimääräisiä kyyneliä. Aila oli juuri laittamassa takkia eteiseen, kun lukkomekanismi kääntyi.
Hän ei ehtinyt edes tajuta, miten päätyi säilytystilaan.
Aukon läpi Aila katseli, kuinka Juhani otti puhelimen käteensä ja painoi sitä korvaan.
Hei. Kyllä, olen jo kotona. Tauko. Äiti on kadoksissa, ei löydy. Hän käveli käytävää pitkin. Älä hermostu, sanoin.
Hänellä oli enää vähän aikaa. Hän ajatteli vitamiinipuutetta tai verenpainetta. Huh, miten kaikki loppuu, huoneen avain suljetaan nopeasti, ja lähden heti luoksesi.
Lähdetään!
Aila seisoi paikallaan, piti kättä suussaan ja katseli raosta poikaansa.
Voi perkele, unohdin käydä apteekissa, Juhani mutisi ärtyneenä. Täytyy taas pestä kädet. Kirosi. Hyvä, olen pian, odota.
Ovi räjähti. Portaita vaimeniin askeleet hiljenivät.
Aila astui pois säilytyksestä ja seisoi hallissa. Hän katseli hänen takkiansa naulakossa, hänen sukat jalassa, avaimia ylälukossa hyllyllä. Alalukko oli vain hänen avaimellaan, hän ei tehnyt varakopiota kenellekään.
Hän paketti laatikolle kaksikymmentä minuuttia: papersit, eläkekortti, pieni valokuva Mikosta kehyksessä.
Hän soitti Sallille.
Äiti, miksi niin aikaisin? Salla haukotteli puhelimessa.
Ajattelin, että tulen käymään. On pitkä aika, että olen kaivannut sinua.
Tule, tietysti. Milloin?
Tänään.
Tänään?! Salla heräsi kokonaan. Entä Juhani? Hänkin saapuisi, haluan nähdä hänet.
Juhani on mennyt töihin, ei ole täällä. Minä tulen yksin.
Kirjoita junanumero, tapaan siellä.
Aila laittoi puhelimen pois. Hän poimi Juhanin tavarat, joita oli kerryttänyt kuukaudessa: muutama t-paita, partakone, kulunut kirja, ja laittoi ne Juhanin reppuun, vetäen vetoketjun kiinni.
Hän asetti reppua portaikon reunalle.
Hän otti taskusta paperin ja kynän. Hymyillen hän kirjoitti selvästi:
Juhani. Rakastan sinua, olen rakastanut aina ja tulen rakastamaan, vaikka et ansainnutkaan.
Siksi en mene poliisiin. En kuitenkaan halua nähdä sinua enää.
Ei koskaan. Äiti.
Hän laittoi paperin reppuun päälle, lähti. Hän sulki ulkolukon omalla avaimellaan, piti avainta takin taskussa.
Hän jäi metsävalliin Kehä II bussilla, nousi metroon, istui vaunun sisällä katsellen ei mainoksia, vaan omaa heijastustaan tummassa lasissa.
Juna nytkähti ja lähti liikkeelle.
Hän matkusti kaupunkiradan kautta Keskustan asemalle, vaihtoi junaan ja saapui tyhjälle, kaiun täyttämään pieneen asemaan.
Hän osti lipun Päijänteen suuntaan, päiväjunaan, ja löysi odotustilan penkin. Silloin mies ruokki kyyhkysiä leivänmuruilla.
Kyyhkyt pulikoivat ja jylisivät.
Aila istui ja mietti, että hänellä olisi vielä kerrottava Sallelille. Ei tänään, ei heti, mutta jossain vaiheessa. Salla on älykäs, hän ymmärtää ja ei huokaa turhaan.
Juhania ajatellen Aila yritti olla ajattelematta se oli vaikeaa.
Salla odotti Ailaa Päijänteen asemalla, juoksi ja halasi tiukasti heti, ennen kuin sanat ehtivät edes syntyä. Aila painoi päätään Sallan olkapäälle ja sulki silmänsä.
Äiti, Salla kuiskasi. Mitä tapahtui?
Kerran kerron, Aila vastasi. Lähdetään ensin kotiin.
He kävelivät yhdessä kohti lähtöportaita, Salla kantoi Ailan laukun. Aamun hämärä aurinko nousi.
Aila käveli ja pohti, että siellä, Helsingin yläkaapissa, seisoo purkki kirsikkahilloa, paketoitu vielä viime kesän aikana, eikä sitä avattu talveen asti.
Olkoon se siellä. Onni ei ole hillossa.
