Päiväkirja, 25.kesäkuuta 2026
Miksi minun pitäisi toimia isäni hoitajana? Mitä minulle sitten saa? Asuntoa? Autoa? kysyi 24vuotias Siiri, kun ehdotin avioliittoa. Hän katsoi minua kuin olisin vanhentunut tavara hyllyssä kauppakeskuksessa, jonka alennusta ei riittävän ajoissa hyödynnetty. Tuossa hetkessä, 43vuotiaana, pohdin ensimmäistä kertaa pitkään: onko maailma aivan kääntynyt nurin, jos jo kolmekymppisenä minut merkitään isän kategoriaan ja hinnoitellaan suhteet suoraan kasvoiksi, ilman kiusoittelua, flirttiä tai pelkkää leikinluku.
Minä, Antti, olen 43. En ole naimisissa, vaikka olenkin ollut kahdessa yhteiselossa kummassakin kaksi vuotta ne olivat aitoja, tavallisia suhteita ilman tragedioita. Erotimme kuin aikuiset, eikä minulla ole enää lastenelatusvelvoitteita, entisiä kumppaneita tai vanhaa matalaa taakkaa. Luulin, että tämä on plussa, ei miinus: ei lastenelatusta, ei vertailuja, ei skandaaleja. Nykymaailmassa näyttää kuitenkin siltä, että ilman avioliittoa olet epäilyttävä poikkeavuus, kuin viallinen tuote, joka ei läpäissyt tarkastusta.
Päätin, että nyt on aika. Kaipaan perhettä, naista vierelle, kaunista, hoivaavaa, nuorta en aio valehdella, haluan naisen alle 28vuotisen, joka silmiäni miellyttää ja jonka ystävät kadehtivat sanoen: Mistä sinä hänet löysit? En näe tässä mitään häpeällistä, sillä olen mies, ansaitsen, minulla on asunto, auto, vakaa tulo, en juo, en tupakoi, pidän itsestäni huolta. Tuntui kuin olisin hyväksi vaihtoehdoksi markkinoilla.
Kuitenkin markkinat toimivat omilla säännöillään, eikä minua enää nähny ostajana, vaan myytävänä ja harvoin haluttuna.
**Ensimmäinen tapaaminen**
Aava, 26vuotias, oli löytänyt minut treffisovelluksesta. Kirjoitimme viestejä viikon, hän nauroi vitseilleni, kirjoitti Olet niin mielenkiintoinen, Sinun kanssasi on helppoa. Aloin kuvitella, että kyseessä olisi tavallinen tutustuminen, ilman piilotettuja vaatimuksia, pelkkä ihmisyhteys. Kun saavuimme Helsingin Kallioon kahville, dialogi kääntyi yllättäen aivan toiselle tasolle.
Aava katseli minua arvostellen, ei piilottamatta, ja 15 minuutin kuluttua hän kysyi:
Minkälainen auto sinulla on?
Onko sinulla oma asunto?
Kuinka paljon ansaitset?
Ymmärsin heti, että en ollut treffailussa, vaan työhaastattelussa, eikä minusta ollut edes ehdokasta, vaan tarkastettavaa kohdetta likviditeetin perusteella. Hänen äänensä oli yhtä rauhallinen kuin jos hän olisi kysynyt: Kahvia vai teetä?
Kun minä kysyin:
Mitä sinä etsit parisuhteesta?
hän hymyili ja vastasi:
Mukavuutta. Jotta mies voi täyttää tarpeeni.
Suoraan, kuin hinnasto.
**Toinen tapaaminen**
Seuraava treffini oli Helmi, 24vuotias, hurmaava ja hoivaava, juuri se kuva, jonka vuoksi kannattaa yrittää. Tapasimme Tampereen ravintolassa, maksoin illallisen, kaikki meni kuten pitää. Keskustelu kääntyi tulevaisuuteen.
Haluan perheen, lapset, vakituisen suhteen, sanoin.
Helmi katsoi minua tyynesti ja kysyi:
Mitä sinä voit antaa?
Alkuun en tajunnut kysymystä.
Mitä tarkoitat?
Hän selitti:
Haluat nuoren naisen, eikö? Hänellä on vaihtoehtoja. Miksi juuri sinä?
Sitten hän avasi koko pelin:
Olet vanhempi sinun täytyy korvata ikäsi resursseilla. Asunto, auto, rahat, elintaso. Muuten mikä merkitys?
Yritin väittää, että suhde ei ole pelkkää rahaa, että tunteet, yhteensopivuus ja kunnioitus merkitsevät, mutta hän vain kohautti olkiaan:
Rahat ovat toissijaisia. Perusta on tärkein.
Sitten hän sanoi minulle:
Miksi minun pitäisi olla isäni hoitaja?
Hellästi, ilman vihaa, kuin tosiasia. Ja lisäsi:
Jos haluat nuoren, ole sen arvoinen.
Lähdin tunteineen, että minut oli juuri pilkottu osaksi hintalistaa.
**Kolmas tapaaminen**
Viimeinen kohtaaminen oli Lumi, 27vuotias, jonka kanssa viestittelin pitkään. Hän oli aloittanut keskustelun, oli flirttaillut, ja vaikutti aidolta. Yhtäkkiä hän lähetti minulle ääniviestin:
Kuule, ole rehellinen. Tarvitsen miehen, joka huolehtii minusta. En halua tehdä töitä väsymykseen. Jos et ole valmis, älä tuhlaa aikaa, minun tai omiani.
Kysyin:
Mitä sinä annat takaisin?
Hän nauroi:
Itseni.
Se oli kuin laukaus. Minä, kuin tuotteen pakkaus, kaikki mukaan maksua etukäteen. He eivät yhtään häpeä, eivät piiloudu, eivät leiki he asettavat ehdot suoraan, ja jos et täytä niitä, he hylkäävät sinut kuin sopimaton hakemus, ilman tunteita, ilman katumusta.
Mitä ironista on, että alun perin ajatukseni oli: ongelma on naisissa. Ne ovat rikkojärjestelmässä, niillä on korkeita vaatimuksia, ne ovat materian hakijoita. Mutta mitä enemmän tätä markkinapeliä katselin, sitä selvemmin kävi, että syy on kahdesti: minä tulin markkinoille valitsemaan, mutta päädyin itse valituksi.
Halusin nuoren, kauniin, helppokäyttöisen. He taas halusivat varman, vakaan, kannattavan. Minä haaveilin silmiä miellyttävää ulkonäköä, he resurssia. Tässä logiikassa kaikki on rehellistä, vain epämiellyttävää. Kun tajuan, että en ole ainutlaatuinen, et ainut suurempi mutta yksi monista, joita mitataan, arvioidaan ja hylätään, se satuttaa enemmän kuin itse hylkäyksen hetki.
Tämä ei ole enää pelkkä kieltäminen. On hetki, jolloin näet itsesi ei miehenä, vaan tarjouksena ehtoineen, rajoitteineen, valmistuspäivineen. Ehkä olen liian myöhässä. Ehkä perhe olisi pitänyt perustaa ennen kuin kaikki muuttui kaupaksi. Ehkä olen liiaksi uskonut, että aika on minun puolellani.
Nyt todellisuus on, että halutun saavuttamiseksi täytyy joko täyttää vaatimukset tai muuttaa omat odotuksensa. En ole vielä valmis kumpaankaan. Tämä on ehkä pahin oivallus, jonka olen saanut viime vuosina.
