Hei, oletteko nähneet, miehet, se vanha nainen, joka on meidän osastollamme? kysyy nuori hoitaja.
Kyllä, hän on jo harmaa kuin talvipilvi. Varmaan hänellä on poikia, ja nyt hän on täällä vastailee toinen.
Minun äitini on nuorempi kuin hän. Kuinka vanha hänen miehensä on? ihmettelee kolmas.
Hän on hiljainen ja synkkä, ei puhu kenellekään. lisättiin.
Hän on niin varautunut, että me kaikki kutsumme häntä vain tyttärentytärtämme. En edes tiedä, miten häntä pitäisi kutsua. Hänelle sanotaan Aino, luulen. sanoi hoitaja.
Parempi olisi käyttää koko nimeä ja isänimeä mutisi sairaalan pimeässä, kun yksi raskaana oleva äiti astui hetkeksi pois.
Ainon kohtalo on raskas. Kun Tonin (nykyisin Jukka) ikä oli neljä, koko hänen perheensä sairastui tavuihin. Äiti, isä, vuoden ikäinen veli ja iso isä kuivuivat sairauden alla. Siitä lähtien Jukka kasvattaa isoäiti Saara, tiukka ja määrätietoinen nainen, joka ei tunne lempeän rakkauden tunteita.
Vuonna 1941 Jukka täyttää kolmastoista vuotta, samoin hänen ystävänsä Veli (Väinö)kin. He asuvat eri kylissä, mutta muuttavat yhdessä Jyväskylän teollisuusalueelle, koska tehdas tarvitsee lisää työntekijöitä. He asuvat samassa kerrostalossa lähellä paperitehdasta, ja siellä he myös tapaavat toisensa. Nuorena he tekevät töitä käsi kädessä aikuisten kanssa.
Väinö lähtee sotaan viisitoista vuotiaana. Jukka, innokas punatukka, haluaisi lähteä hänen kanssaan, mutta sotilaslääkärit kieltävät hänet. Takana oleva työvoima on tarpeellisempaa kuin sotilas. Kahdeksantoista Jukka ja Väinö menevät naimisiin, mutta heidän häitään ei voi järjestää sota on juuri päättynyt ja jälkimaininki on karua.
Jukan isoäiti Saara ei ole tyytyväinen, joten Jukka muuttaa miehensä luo. Heidän kylänsä ovat kolmekymmentä kilometriä erillään. Vuoden kuluttua he saavat pojan, jonka nimekäs Väinö, ja perhe elää onnellisena. Nuoruudessa he ovat käyneet läpi monia koettelemuksia, mutta ovat ansainneet tämän onnen.
Onni ei kestä kauaa. Kuusi vuoden iässä pieni Väinö täyttää seitsemän. Jukka ja hänen miehensä, Veli, elävät yhä samassa pienessä kodissa, ja kyläläiset kateilevat heidän onneaan. Veli on takomies, ja hänen takit tunnetaan koko seudulla. Hänelle annetaan tehtävä asentaa uuni naapurikylään, joka sijaitsee joen toisella puolella. Veli ottaa Väinön mukaansa, koska Jukka on töissä. Talvi on ankara, ja he kävelevät jäätyneen joen yli.
Veli kantaa raskasta työkalulaatikkoa, koska hän luottaa vain omiin välineisiinsä. Väinö leikkii ja kuuntelee vähän isänsä kehotusta pysyä lähellä. Kun he ovat vielä kaksikymmentä metriä rannalta, poika luiskahtaa poikki jäätyneeseen lokeroon, jonka yläpuolelle on satonut lumi. Veli ryökää pelastamaan poikaansa, mutta
Saara harmaantuu jo kaksikymmentäviisi-vuotiaana, kun hän menettää miehensä ja poikansa. Jukka ei kestä asua talossa, jossa jokainen nurkka muistuttaa menetyksestä, ja hän palaa takaisin omaan kyläänsä isoäidin Saaran luo.
Jukka sulkeutuu itseensä, elämä menettää kaikki merkityksensä. Hän ei edes ajattele uutta perhettä.
Saara täyttää äskettäin kolmekymmentäkolme vuotta. Jukka, yksin ja nuori, päättää ottaa riskejä. Hän tietää, mitä vaikeuksia odottaa, mutta yksinäisyys pelottaa enemmän kuin kaikki tulevat haasteet.
Kylä, jossa Jukka asuu, on syrjäinen, eikä sinne pääse helposti. Kova talvi on saapunut, ja Jukka on huolissaan, että apu ei saavu ajoissa. Hän saapuu sairaalaan etukäteen, koska on huolissaan pienokaisen terveydestä.
Aamu alkaa, ja Jukka kulkee sairaalan käytävillä kuin varjo. Kahdeksantoista vuotta sitten hän menetti rakkaansa miehen ja poikansa. Aika ei paranna haavoja, eikä kipu katoa.
Jukka saa terveen pojan, jonka hän nimeää Eemeli. Hän muistaa, kuinka Väinö aina halusi veljen.
Osta minulle veljekset, väitti Väinö. Isä on tehnyt niin monta lelua! Leikin veljekseni kanssa.
Mitä nimeä hänelle annetaan? kysyi isä.
Eemeliksi! huudahti Jukka.
No niin, hän on Eemeli! vastasi Väinö, silmät loistaen.
Jukka on toiveikas, ja Väinö tiesi tästä. He päättivät pitää poikansa kasvun salassa tietyksi ajaksi. Kun Jukan ja Väinön perhe kuoli, Jukka menetti lapsen ja miehen. Nyt kuitenkin Eemeli on täällä, juuri niin kuin Väinö haaveili.
Isoäiti Saara kohtaa Jukan ja vauvan sairaalassa epäileväisesti.
Miksi taas itket, onni minulle? lohduttaa Jukka, silittäen poikansa päätä.
Voi kaveri on häpeällistä, onni sinun, murisee Saara korisevalla äänellä. Koko kylä varmasti puhuu sinun häpeästäsi.
Kyläläiset kolistelivat pitkään. Mitään ei häirännyt kyläläisiä enemmän kuin 43vuotias, naimaton Jukka ja hänen vastasyntynyt poikansa.
Saara piiksaa Jukkaa armottomasti, mutta vuoden kuluttua hän, vanha mutta elinvoimainen, menehtyy yllättäen.
Jukka surettaa, vaikka isoäiti onkin kasvattanut hänet. Eemeli kasvaa komeaksi nuoreksi mieheksi: pitkä, tummat silmät, ruskea tukka, eikä hän muistuta äitiään lainkaan, mutta Jukka rakastaa häntä hellästi.
Seitsemänkymmentävuotiaana Jukka on isoäiti. Eemeli, kuullessaan tyttärensä syntymästä, lähtee äitinsä kanssa sairaalaan. Hänen vaimonsa Sari on ensimmäisessä kerroksessa.
Sari, Sari, huutaa onnellinen isä. Näytä lapsi!
Sari avaa ikkunan lapsen kätkien sylissään. Jukka hymyilee iloisesti ja pyyhkii kyyneleet pois.
Vau! Äiti, hän on punertava! Katso, miten hän muistuttaa sinua! hymyilee poika. Saara iloitsee nähdessään sisarensa pojan onnellisena. Hän tietää, että poika on kasvanut, eikä mikään pelkää enää.
—
Jatka meille kommentteja ja tykkäyksiä, niin saamme aikaan lisää tarinoita!
