Ketä puhut? Marja Lehtinen ja hänen poikansa Mikko astuivat verannalle katsomaan vierasta.
Minä olen Marjan Lehtinen! Olen hänen lapsenlapsensa, tarkemmin ottaen hänen oikeanlapsensa. Olen Oskarin Marjan Lehtinen vanhimman pojan tyttärentytär.
Marja Lehtinen istui auringon valaisemassa puistonpenkissä ja huokui ensimmäisten lämpimien päivien iloista. Kevät oli vihdoin tullut. Vain yhdelle Jumalalle oli tietoa, miten Marja selätti lumen viisauden.
En kestä enää yhtä talvea! Marja mietti ja huokaisi helpotuksesta. Hän ei pelännyt enää kävellä, vaan odotti juuri tätä hetkeä. Hän oli kerännyt herneitä vuosien varrella, ostanut uudet vaatteet. Mikään ei enää pitämässä Marjaa tässä maailmassa.
***
Aikaisemmin Marjalla oli suuri perhe mies, Tapio Virtanen, pitkä ja voimakas, sekä neljä lasta: kolme poikaa ja yksi tyttö. He elivät sopusoinnussa, auttoivat toisiaan, harvoin riitoivat. Lapsukset kasvoivat yksi kerrallaan ja hajaantuivat eri suuntiin.
Kaksi vanhinta poikaa menivät yliopistoon, ja sitten pakenivat kaupunkeihin työn perässä. Keskimmäinen poika haaveili koulussa heikosta suorituksestaan, päätti ryhtyä yrittäjäksi ja lopulta pakeni ulkomaille, jossa hän jäi. Tyttökin, Aino, ei jäänyt kylään hän lentäsi pääkaupunkiin, Helsinkiä, ja pian menetti kihlat.
Alkuun lapset kävivät vanhempiaan usein. He lähettivät kirjeitä, ja matkapuhelimen tultua he soittivat. Sitten tulivat lapsenlapset. Marja Lehtinen keräsi vanhaa kulunutta matkalaukkua ja lähti käymään lapsenlapsiaan.
Vähitellen myös lapsenlapset kasvoivat oman elämänsä varjoissa. Marjan kutsu väheni, puhelutkin hiljenivät. Ajatus tulemisesta vierailulle katosi työt, oma perhe, omat kasvavat lapset.
Kutsuna vanhaan taloon tuli viesti, että Tapio Virtasen isä oli poissa. Oletettiin, että niin vahva mies, terve ja voimakas, eläisi sata vuotta. Todellisuus oli toinen.
Kun isä vietiin viimeiselle matkalle, lapset hajaantuivat. Aluksi äiti sai puheluita, mutta nekin haalistui.
Marja yritti itsekin soittaa, mutta huomasi, ettei lapset enää kuunnelleet, eikä hän enää pysynyt heissä. Näin hän vietti viimeiset kymmenen vuotta. Vuosittain joku lapsista muisti ja soitti, ja Marja hymyili itselleen viikon ajan.
Eräänä yönä Marja istui jälleen penkillä ja mietti menneitä.
Tervehdys, täti Marja! nuori poika seisoi aidan takana ja hymyili leveästi. Etkö muista minua?
Marja siristi silmiään:
Mikko! Mitä sinä täällä teet?
Kyllä, täti Marja! poika riemuitsi ja astui pihaan.
Mikko oli viereisen perheen poika, jonka vanhemmat eivät selviytyneet ilman ruokapöytää. Marja muisti hänet koko ikänsä hän oli aina nälkäinen, ja Marja ruokkasi hänet, lainasi vaatteita ja antoi yöpyä kotonaan, kun vanhemmat järjestivät uutta juhlaa.
Mikon vanhemmat eivät kestäneet kauan. He katosivat, ja Mikko vietiin kauas. Marja ei nähnyt häntä sen jälkeen, mutta kaipasi häntä.
Missä sinä olet ollut, Mikko? Marja iloitsi.
Aluksi päiväkodissa, sitten palveluksessa, sitten koulussa. Nyt olen palannut pienelle kotikylälle. Aion rakentaa siellä omaa pienoismaata! Mikko vastasi.
Mitä siellä rakennat? Marja heitti käden ilmaan. Kaikki ovat hajonneet.
Ei väliä! En katoa!
Näin Marjan elämä muuttui. Mikko pääsi töihin Iiro Virtaselle, kylän suurimmalle viljelijälle. Vapaalla hän korjasi vanhan mökin, jonka perhe oli hänelle jättänyt, ja auttoi Marjaa maatilatyössä. Marja nautti, eikä koskaan kutsunut Mikkoa pojakseen, vaan kutsui hänet pojaksi. He elivät yhdessä kolme vuotta.
Minä lähden, täti Marja, Mikko sanoi, kuin pyytäen anteeksi. Iiro on nälkäinen työntekijöitä, mutta ei halua maksaa. Menen hakemaan rahaa muualta. Älä ole surullinen!
Mennä, Mikko, ja olkoon Jumala kanssasi! Marja hymyili.
Marja jäi jälleen yksin. Joskus yksinäisyys saisi itkemään, mutta vaikka päivät venyivät odottaessa omaa lähtöään, jokin pidätti häntä täällä.
****
Tervehdys, täti Marja! tuttu ääni kuului. Marja kääntyi aidan yli ja näki tutun kasvot.
Mikko! Oletko sinä?
Kyllä, täti Marja! nuori, siististi pukeutunut mies astui pihalle. Olen palannut! Täysin!
Oi, ilon hetki! Marja pomppasi. Tule, tule, Mikko! Laitan teen heti!
Tee on hyvä! Mikko hymyili. Juuri nyt menen kotiin. En tiennyt, että pysähdyn, enkä ottanut vieraita!
Puolen tunnin kuluttua Marja ja Mikko istuivat pöydän ääressä, juoden teetä vanhoista, kauniista kahvikuppista, eikä sanaa riittänyt.
Olen valmis lähtemään, Mikko, Marja puhalsi kyyneleen.
Ei, ei! Älä ajattele näin! Mikko viitti sormellaan. Tulin, nyt asumme yhdessä, täti Marja, ja kaikki katelevat! Olen ansainnut rahaa, kehittelen omaa maatilaa! Sinua ei enää ikinä jätetä!
Keskellä heitä kuului nuoren tytön kirkas ääni:
Onko täällä joku kotona? ääni kuului kevyesti naurava.
Marja kurkisti ikkunasta ja näki pihalla tytön lyhyessä takissa ja korkea-kenkissä.
Kenelle puhut? Marja ja Mikko astuivat ulos katsomaan vierasta.
Olen Marjan Lehtisen lapsenlapsi! Olen Oskarin, hänen vanhimman poikansa, tyttärentytär. tyttö hymyili.
Soitin teille, mutta puhelin oli poissa! Päätin tulla käymään onni on! tyttö selitti.
Tulkaa sisään, Marja kutsui hieman epävarmasti, ja Mikko tarttui tytön matkalaukkuun.
Marja, Mikko ja vieras katselivat Vaaran, joka levitti pöydälle tuoreita leivonnaisia ja kertoi tarinansa.
En rakasta kaupunkia. Haluan asua maaseudulla! Vanhemmat eivät ymmärrä. Isä Oskari halusi, että asun teillä muutaman kuukauden. Hän sanoi, että jos asun maalla, niin haluani palaavat minuun! Hän soitti teille. Isäkin soitti. Minäkin. Mutta ei koskaan päässyt yhdistämään. Anteeksi! En aio tulla leipuri! Minulla on rahaa! Isä ja isoisäkin lähettivät vieraita! Aion opiskella etänä, ja lähden sen jälkeen!
Mene ja asu niin kauan kuin haluat! Marja vastasi lopulta. Minulle riittää ilosta!
Kuukausi kului. Marja istui penkillä tarkkaillen Vaaran taitavaa puutarhatöitä. Hän ei enää ollut kaupunkilainen.
Mikon avustuksella Vaa rea uudisti vanhan, hylätyn pellon, jakoi sen riveihin, rakensi kasvihuoneen, osti taimikasvatuksia naapureilta ja alkoi innokkaasti istuttaa.
Mikko käytti ansaittua rahaa rakentaakseen nykyaikaisen maatilan. Hän palkkasi työntekijöitä korjaamaan Marjan katon ja asensivat uuden lämmitysjärjestelmän.
Marja hymyili koko ajan. Hän ei enää ollut yksinäinen.
Ajoittain surun varjo leijui hänen kasvoillaan, kun hän ajatteli Vaaran lähtevän pian takaisin kaupunkiin. Hän oli jo tottunut oikeanlapsen ääneen. Mutta aika kului, ja Vaa ri meni.
Miten minä, Vaa, pärjään yksin puutarhan kanssa? Marja huokaisi pakatessaan leivonnaisia oikeanlapselle matkaan.
Älä unohda vettä, haudaa sitä ämpäriin. Mikon puutarha kastaa sen! Tulen pian katsomaan! Vaa nauroi.
Palaatko? Marja iloitsi.
Tottakai! En voi lähteä tältä paikalta! Rakastan sinua, täti, koko sydämelläni. Mikko ehdotti minulle kesäisin häät! Minne ilman miestään? Hän on kyläläinen!
Vuoden kuluttua Marja istui auringossa ja keinutti keinuvaan lastenvaunuun nukkumatähdettä. Vaa ja Mikko olivat maatilalla. Yhdessä he saivat tilan kukoistamaan ja auttoivat koko kylän elinvoimaa.
Marja katseli omaa kaksivuotiasta poikapoikaansa, joka nukkui suloisesti, ja mietti:
En vielä ole valmis lähtemään. Minun täytyy auttaa lapsia!
Laita tykkäyksiä ja kommentoi!
