Tiedätkö, Saara, että jos haluan näyttää tältä kultaisena ja kävellä kimalleessa, niin herään joka aamu jo viiden aikaan, käyn maitoa hakemassa lehmistä, annan vasikoille ruokaa, jakelen rehua, ja vasta sen jälkeen suuntaan varsinaiseen työhöni. Ei ole mitään syytä kateuttaa, kun näet, mitä maaseudun elämä oikeasti on. Jospa tietäisit, millaista on elää kylässä, et varmaan enää huokuisikaan näin.
Oona, oi oi, mitä sä ootkaan, oikeesti! Katso sua, kaikki kulta kaulakoru, korvakorut, vaikka kultainen ranneke. Saara puhui keskeytymättä, silmät kirkkaana. No, Oona, kylässä sanotaan usein, että siellä elää huonosti, mutta kun nään sua, jokainen kaupunkilainen lähtee hakemaan sinuakin kotiin. Täytyyhän kylässäkin voi näyttää tyylikkäästi ja hehkua kultaa!
Tiedän, Saara, että kylän elämä on vähän eri juttu kuin kaupunkielämä. Minä kasvoin lehmien ja sikojen äärellä, mutta kun sinusta tuli maaseudun neiti, se on minulle aina ollut mysteeri. Olimme aina varmoja, ettet millään palaudut kotikylään kun opintosi loppuvat.
Mitäköhän tuo mennyt, että se nyt on mennyttä mennyt. Nuoruudessa kaikki ajattelimme olevamme maksimaalisteja, että kaikki sujuu meidän suunnitelmien mukaan, mutta myöhemmin huomasimme, että elämä kuljettaa aivan toiseen suuntaan.
Oonan luonne oli leimallisesti ponnistava jos hän sanoi jotain, se toteutui. Jo pienestä pitäen Oona väitti, että lehmät, vasikat, perunat ja heinäsäckien hyllytys eivät enää ole hänelle tarpeellisia, koska hän on niin kaunis ja fiksu, että ansaitsee parasta, eikä hän ikinä enää koskaan tarvitse maatalousrautoja apunaan.
Enpä ikinä palaa kylääni, äiti. Kun valmistun lukiosta, menen kaupunkiin, löydän siellä rikkaan kihlaparin, menen naimisiin ja asun siellä. En halua enää koskaan palata maatilalle!
Hyvä on, Oona, mutta kuka tietää, mihin elämä meidät vie. Kylä ei ole huonompi kuin kaupunki, sielläkin asuu ihmisiä. Jos menisit lehmien luo, kaikki helpottuisi, ja minä voisin sen välin valmistaa illallisen.
Voi, kuvittele jos menisin lehmien luo! Koko kylä nauraisi minulle. Äiti, teidän lehmät, ne on ihan oma maailmansa, enkä aio lähteä niiden kanssa kävelemään. Älä enää tuo tällaista kysymystä luokseni.
Lapsetkin auttavat lehmien hoitamisessa ja vanhemmatkin. Miksi juuri sinä olisit parempi kuin muut, tyttäreni?
Äiti, en tarvitse toisten mielipiteitä. Minulla on oma järkeni…
Riitta huokaisi ja menetti sanansa, kun Oona levitti kasvonaamiota kasvoilleen, jotta näyttäisi juhlavalmiilta kyläjuhlissa.
Oonan tyttöystäväpiiri katseli kateellisena paikallista kuningatarta, joka ei koskaan huolehtinut kotitöistä eikä pesi edes astioita. Hän ei edes astunut lato-oven taakse. Oona ei ikinä oikein tiennyt, mistä puuttua lehmien kanssa lapsi, joka ilmestyi juuri sopivaan aikaan. Vanha tytär oli jo naimisissa ja sai lapsia, ja nyt Riitta sai tietää olevansa raskaana. He syntyivät melkein samanaikaisesti, vain kahden kuukauden välein. Pienestä pitäen, ei ollut ylenpalttista hemmotella tätä.
Aika kului, lapset kasvoivat, vanhemmat ikääntyivät. Oona valmistui lukiosta. Hän oli saanut keskinkertaiset arvosanat, enkä hänellä ollut suuria ambisseja, mutti päätti silti jatkaa opiskelemaan.
Hän päätti opiskella päivähoitajaksi sillä työhön ei riittänyt pölyä, se oli siistiä ja arvostettua.
Riitta huokaisi taas, kun hän ja puoliso myivät pari vasaraa, ja maksivat Oonan opiskeluvuodesta.
Aluksi kukaan ei tajunnut, että Oona oli ihan oikeassa. Viimeinen opiskeluvuosi meni yliopistossa, ja Oona kävi usein kotona. Hän yritti opiskella, mutta myös kotitöitä piti tehdä. Peilistä katseli itseään, kävi hiuksissa, ja odotti jotakin, vaikka ei koskaan saanut kutsua yökyläilmiin.
Kesken viikonlopun vieraili kotoisin, että oli seuraavat ei mitään outoa. Oona oli jo raskaana, kun perheelle tuli vieraita, ja vanhempien väliin meni puhetta, että hän olisi heittänyt pois kiltin. Hän ja Jari, vanhan kylän poika, olivat tunteneet toisensa jo kouluaikojen jälkeen, ja rakkaus syttyi.
He menivät naimisiin, Oona valmistui jo raskaana. Sillä välin, että hänellä oli lähinnä läpäisymerkintöjä, koska hän ei loistanut opiskelijana. He vuokrasivat pieniä asuntoja kaupungissa, ja vanhemmat lähettivät paketteja, jotta nuoret saivat ruokaa. Oona oli raskaana, ja pieni tytär syntyi Lumi, yhtä kaunis kuin äiti. Kahden henkilön palkka ei riittänyt, kolmen. Jari kiusasi:
Mitä ikinä sinä haluat, en halua enää kuulla. On kyllä väsyttävää elää näin, maksaa puoli palkkaa veljelle asunnosta. Mennään kylään, kunnes Lumi kasvaa, ja siinä se.
He pakkaavat kaiken, ja menivät kylään. Jarin vanhemmat ostivat itselleen toisen talon, ja vanhan jätettiin tyhjäksi. He asettuivat sinne. Jari sai työn konepajassa, koska hän oli todellinen mekaanikko, vaikka palkka oli pienempi kuin kaupungissa, mutta kaikki kävi kädessä, eikä täytynyt maksaa asunnosta. Oona aluksi vastusti, mutta rauhoittui, koska äiti ja anoppipuoli auttoivat lastenhoidossa ja ruoan kanssa. Ei ollut unelmaa, vaan oikea elämä.
Pian anoppipuoli ja Riitta alkoivat valittaa, että Oona istui peilin edessä koko päivän ja he viljelevät pellot. He pyysivät Oonan istumaan vanhan kanssa, mutta Oona halusi jatkaa puutarhaa. Jari katseli ja nyökkäsi, ja Oona meni peltokasvien pariin. Kesä kului, kaikki kasvoi, eikä roskia jäänyt pellolle.
Jari päätti kasvattaa vasikoita se oli tuottoisaa, laitamalla heitä niihin, missä lehmäkin olivat. He lahjoittivat nuorille lehmän, kun he muuttuivat kylän keskukselle. Aluksi Oona kamppaili aikaisin heräämisessä, mutta lopulta totut.
Neljän vuoden jälkeen hän sai vapaan paikan lastenhoitopaikassa, kun vanha hoitaja lähti eläkkeelle. Heillä oli järjestetty kunnollinen maatila, ja elämä alkoi kokea tasapainoa.
Oonan unelmat kaupungista siirtyivät vähemmälle, koska arki oli täynnä töitä aamuun iltaan, eikä aikaa enää olekaan haaveilla.
Nyt anoppipuoli asui jo kaupunkialueella, Lumi kävi koulua, ja Oona oli edelleen kylässä. Hän oli noussut päiväkodin johtajaksi. Jari ehdotti:
Mitä sanot, jos muutamme lähemmäs kaupunkia?
Mitä? Täällä on oma talo, puutarha, ja riittävästi rahaa. Käymme kaupunkiin silloin tällöin. En halua lähteä, koska kuka hoitaa päiväkoti, kun en ole? Lumi on vielä koulua käymässä, joten pysymme täällä.
Kaksikymmentä vuotta oli vierähtänyt kuin yksi päivä. Järjestettiin vanhojen luokkatovereiden tapaaminen, ensimmäinen koulun jälkeen. Oona näki monia entisiä, joista osa asui edelleen kylässä, osa oli muuttanut kaupunkiin. Hän ei nähnyt omia lapsuudenystäväänsä, Katri ja Leena, jotka olivat 15vuotiaita.
Tapaamiseen saapui lähes kaikki.
Keskustelua syntyi: kuinka monen luokkatoverin elämä oli kääntynyt kaupunkilaiseksi. Katri oli pysynyt kylässä koko elämänsä, vanhemmat olivat maanviljelijöitä. Hän opiskeli ruoanlaittoa, meni sitten kaupunkiin, meni naimisiin, ja nyt on varsinainen kaupunkirouva. Leena puolestaan meni naimisiin jo lukioikäisenä, asui kaupungissa, omistaa asunnon ja ajattelemaan, että perheessä ei koskaan ollut viljelyä, vaikka hän haaveili siitä.
He vaihtoivat puhelinnumerot, hymyilivät ja menivät omille poluilleen. Oona ja Jari palasivat kotiin, ajattelevat tulevaisuutta.
Anteeksi, että veisin sinut pois kaupungista, tiedän että et sietänyt kylää. Olisitko nyt kaupungissa ajamassa autoa, jos olisit?
Mitä sinä puhut, Jari! Ajan jo autoa, eikä meidän elämämme ole huonompi kuin muiden. Kaupungissa on omat puutteensa. Kaikissa on hyvät ja huonot puolia. Pidän kylästä. Voin väsyä kaupunkiin. En ole koskaan ollut kunnossa ilman vanhempieni hemmottelua, mutta nyt tiedän, että mikään ei tule ilmaiseksi. Jos olisimme asumassa vuokra-asunnossa tai maksaisi asuntolainaa, olisimme edelleen täällä. Muistatko, kuinka pelkäsin siivota pöytää? Nyt, kun olen kylässä, kotona ja sinä vierelläni, olen oppinut työskentelemään kaikkialla. Emme ole kaukana kaupungista, voimme muuttaa milloin tahansa. Työtä, oma asunto mitä muuta on?
Niin, Oona. Milloin aloitit rakastaa kylää?
Aina siitä pidin, vaikka en itse sitä tajunnut. Älä koskaan sano ei ikinä. Muistatko, kun huusin, että en ikinä asuisi kylässä? Nyt olenkin täällä.
Kun luokkatovereiden viesti jäi taustalle ja ystävät jatkoivat jutustelua, Oona ja Jari istuivat hiljaisina, pohtien elämänsä.
Jos haluat kuulla lisää tarinoita, jätä kommentti ja tykkäys! Yön hiljaisuus lankeaa lammen reunaan, ja tähdet vilkkuvat kuin vanhan kylän tarinat, jotka kerrottiin nuoruuden auringonlaskuissa. Oona avaa käsiensä kämmenet ja tuntee kylän mullien lämpimän hajun, kuin muistoja, jotka eivät koskaan haalistu. Jari jää hänen viereensä niin hiljaisena, että vain satoisten kurpitsansiemenien rapina maan alla täyttää hetken.
Tänne asti olen kantanut kaupunkien lohtua ja kylän hiljaisuutta, hän kuiskaa, ja olen huomannut, että ne eivät ole toisensa vastakohtia, vaan kaksi puolta samasta tarinasta. Lumi, nyt jo teini-ikäinen, juoksee lähiöiden puistossa, mutta hänen äänensä kantautuu takaisin pellolle, kun hän pyytää vanhaa anoppia leipomaan vanhaa reseptiä, jonka Saara opetti aikoinaan.
Anoppi Riitta nousee juuri sen jälkeen, kun aurinko on noussut. Hän kantaa mukanaan korillista vastaleivottuja ruisleipiä, ja jokainen leipä on kuin lupaus: että jokainen sukupolvi voi löytää tasapainon omassa juurissaan. He istuvat pitkälle pitkän puun alla, ja lapsien naurua täyttää ilma, samalla kun vanha kello tornissa kolisee tasaisesti.
Oona katsoo ympärilleen; kaikki, mitä hän oli kerran tavoittelemassa kaupunkimaisessa loistossa, on löytänyt oman paikkansa tässä pienessä kirkkaassa hetkissään. Hän tuntee sisällään syvän kiitollisuuden kiitollisuuden kaikille, jotka olivat työntäneet hänet eteenpäin, niin niille, jotka olivat hymyillessään katsoneet pois, että niille, jotka olivat olleet hänen tukikohtansa.
Kun käännyimme takaisin alkuun, Jari sanoo, löysimme sen, mitä kaikki tarinamme ovat pyrkineet koti. Oona nyökkää ja ottaa pienen oksan käteensä, puhallettua puuta, jonka koloilla on vanhoja kaiverruksia: Kylä, kaupunki, sydän kaikki ovat samaa puuta, jossa kasvaa uusi lehti jokaiselta meiltä.
Hän kääntyy katsomaan horisonttia, jossa aamuvalon säteet sulautuvat maatalouden vihreään ja kaupunkien valonläikeisiin. Yhtäkkiä hän tuntee, että jokainen askel, jonka hän on ottanut, oli kuin siemeni, jonka istui tänne ja nyt se puskottaa kohti uusia puiden kantavaa varjoa.
Ja niin, kun viimeinen puheenvuoro hiljenee ja ystävät lähtevät omille poluilleen, Oona ja Jari jäävät vielä hetken istumaan, kuunnellen maata hengittää, tietäen, että kaikki mitä he ovat rakentaneet perhe, yhteisö, unelma on kudottu yhteen kuin kudelma, joka ei koskaan katkaise. Tässä hetkessä, keskellä lämpöä ja hiljaisuutta, he hymyilevät toistensa silmiin ja sanovat hiljaa, että elämä on juuri niin kaunis kuin se, mitä he itse siitä tekevät.
