Hei, kuuntelehan tätä tarinaa, niin kuin jutelisin sulle kahvikupposen äärellä.
Aava asteli hitaasti täydellisesti leikattuun nurmikolle, kuin olisi astunut lavalle. Jokainen askel oli tarkka, kylmän mitattu. Hän tiesi, ettei tämä ollut pelkkä paluu tämä oli hänen kostonsa.
Mikko vanha katseli häntä kuin tulessa. Hän puristi keppiä niin tiukasti, että sormet kävivät huonoksi. Katseessa oli kaiken sävy viha, halveksunta, mutta myös se vanha, petollinen kiilto, jonka avulla hän vuosikymmeniä on peittänyt kaikki alla.
Oletko valmis maksamaan? kysyi hän ivallisesti. Tyttö, nämä talot kuuluvat minun sukulaisilleni. Jos elän, ne pysyvät täällä.
Aava astui lähemmäs.
Siksikin, hän kuiskasi hiljaa. Koska et saa elää pitkään enää.
Mikon huulilta vuoti kammottava varkuus. Hän yritti nauraa, mutti yskä katkaisi sen. Vuodet, alkoholi, valta ne kaikki olivat painaneet hänet alas.
Naapurin aidan takana piilottavat katseet ilmestyivät. Kaikki näkivät tapahtuman, kukaan ei uskaltanut puuttua, mutta uteliaisuus oli voimakkaampi kuin pelko.
Hulluuduit, Aava, vanha riensi. Kukaan ei anna sinulle mitään.
Aava otti repustaan kansion esiin.
Nämä ovat sopimuksia. Olen jo ostanut puoli katua. Äiti Maijan veljellä oli velkoja, poikansa jäi lainaan. Heikki isän yritys meni konkurssiin. Kaikki kääntyivät minun puolelleni.
Mikon silmät syttyivät.
Valhe!
Aava avasi kansion ja näytti kopioita.
Tämä on vasta alkua. Mutta sinulla, Mikko, on salaisuuksia, jotka ovat paljon arvokkaampia kuin nämä seinät.
Vanha horjahti.
Minkälaisia salaisuuksia?
Aavan hymy oli kuin jää.
Luulit, ettet tiedä mitään. Mutta tiedän, miten ‘leskautuit’ siinä ajassa. Tiedän, että äitini katosi eräänä aamuna ilman jälkiä, ja sinä väitin sydänkohtauksen viedyn hänet. Autopsiaa ei tehty. Kysymyksiä ei esitetty. Sinä maksoit lääkäreille, poliiseille.
Naapurusto alkoi murista. Ikkunoiden takaa vilkkuivat pelästyneet silmät.
Valhe! huusi Mikko. Kaikki tietävät, että olet sairas
Sairas? katkaisi Aava jäkäleesti. Vai oliko se vain se, että omaisuutesi ei riittänyt?
Mikko menetti tasapainonsa, mutti sai nopeasti äänensä takaisin.
Sinulla ei ole todisteita.
Aava nosti kätensä.
Mitä se on sitten?
Hän veti esiin kuluneen, nahkakantisen vihkon. Mikon kasvot välimustuksi muuttuivat.
Tämä
Kyllä. Äitini päiväkirja. Löysin sen vanhan sukulaisen takapihalta laatikosta. Siellä on kaikki: pelot, valitukset. Hän kirjoitti, että sinä lisäsit lääkettä hänen teeensä, jotta hän vaikuttaisi heikolta. Hän kirjoitti, että sinä väärensit hänen testamenttinsa.
Mikon silmät laajenivat. Keppi lipsui kädestä ja melkein putosi maahan.
Valhe Kaikki on valhe
Aava kohautti olkapäitään.
Ehkä. Mutta tiedätkö, mitä toimittajat rakastavat? Tällaisia tarinoita. Ja erityisesti niitä, joilla on paperit todisteina.
Hiljainen, kylmä hiljaisuus laskeutui kadulle. Vain tuuli humisi puissa.
Mikko nosti kätensä kuin haluaisi lyödä, mutta käsi vapisi. Keppi luiskahti, ja hän kaatui hitaasti portaikon alla olevaan penkkiin. Hänen kasvonsa vääristyivät, arvokkuus vaihtui avuttomuuteen. Klooni, jonka kruunu oli vuosikymmenten aikana haalistunut, näytti ensi kertaa heikolta.
Tämä on minun katuni hän karjaisi, hengittäen raskaasti.
Ei enää, vastasi hiljaa Aava.
Hän kääntyi ja käveli kohti autoa.
Ja sitten tapahtui odottamatonta. Naapuritaloista astuivat esiin ihmiset. Maija-tytär, kalpea, hopeiset hiukset, kädessään paperi.
Hänellä on oikeus! huusi hän. Myin hänelle kaiken emme enää pysty maksamaan lainoja
Sitten astui esiin Heikki, silmänsä alaspäin katsovat.
Yritykseni kaatui, mutisi. Minäkin allekirjoitin.
Massan ääni voimistui. Jotkut itivät, toiset kiroilivat. Katu, joka oli aiemmin puhdas ja siisti, murtui valheiden painon alla.
Aava käynnisti moottorin. Takapeilistä hän näki viimeisen kerran Mikon paikallaan kuin särjetty patsas, perhe hänen ympärillään yrittäen pelastaa katkenneen perinnön.
Vuosien kipu painoi hänen rintaansa, mutta nyt se ei enää tukahduttanut. Kipu ei enää hallinnut häntä.
Hänen kätensä puristivat rauhallisesti ohjauspyörää. Hän tiesi, ettei paluu olisi turhaa.
Kolmekymmentä vuotta sitten hän heitti pois tämän kadun kuin roskat.
Nyt hän oli uusi emäntä tälle kadulle.
Loppu: Katu, jonka kerran hallitsi Mikon klaani, on nyt Aavan käsissä. Hänen kostonsa ei ollut huuto eikä väkivalta vaan paperit, kylmä järki ja aika, joka lopulta asetti kaikki paikoilleen.
