Päiväkirja, 8kesäkuuta 2026
Tänään lempäiti, Leena, soitti heti, kun olin lähdössä töistä. Kaisa, oletko jo kuullut, mitä Tarmo on kertonut sinulle? hän aluksi kysyi, kuin olisi tarkistamassa, että kaikki tiedot olivat tallella. Kuule, siellä on suunnitteilla enintään kaksikymmentä vierasta, ja alkaa valmistelut jo illalla. Saavun itse noin kuudelta.
En voinut olla hymyilemättä. En oikein ollut sopinut sisään, että niin myöhäiseen käynnistettäisiin juhlia. Illalla? En ole tällaista sovittanut, sanoin epäluuloisesti. Leena jatkoi, että Tarmo on jo lähettänyt hänelle ostoslistan ja lupasi ostaa kaikki tarvittavat tarvikkeet.
Tarmo on aina auttanut vanhempaa sisarustani, Ainoa. Hän on mennyt kaksi kertaa naimisiin ja kaksi kertaa eronnut, eikä kumpikaan aviomies ole ollut se oikea. Leena on meitä kasvattanut toistuvasti: Siskoa pitää auttaa. Ja Tarmo on ottanut sen kirjaimellisesti. Hän on lainannut rahaa silloin, kun Aino oli väliaikaisesti työtön, korjannut vuokra-asuntonsa rikkinäisiä kaiteita ja pakannut muuttoarkkuja jokaisen eron jälkeen.
Kun Tarmo lopulta meni naimisiin, sain vaikka myötätuntoisesti osan hänen elämästään. Kaisa, minun nimeni, yritin aluksi sietää perheessä tapahtuvaa kaaosta. Kuitenkin, kun Aino pyysi muutamaksi päiväksi autoa, koska se oli taas pettäneet, koin tarpeeksi viimeisen pyyntö. Tarmo, riittääkö se nyt? Tarvitsemme itsekin auton viikonlopuksi minulla oli suunnitelmia, sanoin lempeästi mutta päättäväisesti.
Tarkoitatko, että kävelemme? Tarmo vastasi. En, en pääse kävelemään vanhempieni kesämökille. He ovat poimineet meille kaksi ämpäriä kurkkuja, ja odotin että kuulisit siitä.
Joo kuulin, mutta Aino on taas kiireessä, hän mutisi. Mitä hän tarkalleen tarvitsee? kysyin. En tiedä tarkalleen, mutta hänellä on kiire. Kaisa ei jättänyt periksi. Jos et auta, joudun ostamaan minulle oman auton. En jaksa enää käyttää bussia, kun mies voisi tarjota kuljetuksen.
Tässä hetkessä Leena puuttui väliin, kuin vanha suomalaisten kesäyöstä puuttuva sauna: Aiotko hylätä siskosi rakkauden? Hän on yksin, kuka muuten auttaa? Tarmo jäi jälleen velvollisuuksiinsa väistämättömien riitojen jälkeen. Viikko kului, emmekä puhuneet hetkeäkään, ja Tarmo lopulta rikkoi hiljaisuuden: Miksi olet hiljainen? Oletko loukkaantunut? Kaisa vastasi terävoimaisesti: Vietit kolme päivää ymmärtääksesi sen? En ole loukkaantunut, olen vain kyllästynyt.
Kun Aino lopulta soitti, ääni kuului kuin puun halkojen naputus: Hei velipuoli! Minun kolmaskymppisjuhla on kahden viikon päästä. Kolmekymmentä vuotta, tiedäthän? Tarmo vilkaisi minua, jonka kädessä oli roiskeitua keittoa, ja mietti: Mitä hän oikeasti haluaa?
Mitäs, mitä? kysyin häneltä. Aino naurahti: Niin nopeasti käännettiin! Haluan juhlia teillä kotona. Teillä on iso olohuone, ja vuokra-asuntoni on ahtaampi; ravintola on kallista. En voinut olla miettimättä: Miten se on reilua, että sinun täytyy maksaa vuokraa, kun meillä on oma asuntoni? Aino protestoi: Olen vain tavallinen sukuisen tytär, en miljonäärin poika.
Käsitin, että hänen suunnitelmansa olivat jo tehty. Katsotaan ensin, mitä Kaisa sanoo, Tarmo totesi. Aino kypärästi: Ei enää! Tämä juhla pitää olla meidän kodissamme. Varmistakaa, että asuntonne on vapaana koko päivä, ja äiti kertoo, mitä ruokia laitetaan.
Samassa puhelin piippasi: Leena lähetti viestin: Aino laatii menun. Tässä on ruokalista, ostoslista ja pyydän Kaisaapua valmisteluun. Minulla oli juuri illan ohjelma katsottavaksi suosikkisarjaa, mutta kun Tarmo astui huoneeseen ja laski katseensa, kaikki muuttui.
Mitä taas? kysyin rauhallisesti, pitäen sarjan tauolla. Kaisa, se on Ainon kolmaskymppisjuhla, tiesitkö? Kolmekymmentä vuotta. Hän haluaa sen viettää meidän luonamme.
Kaisa kohotti päätään vähän huolestuneena: Joten se on hänen juhlapäivänsä. Saammeko mekin siitä kiirettä? Hän nyökkäsi: Jos se on vain yksi ilta, miksi ei? Ravintola on kallis, ja hänen kodissaan ei mahdu vieraita.
Kaisa huokaisi syvään ja sanoi: Ei, Tarmo. Minun asuntoni ei ole perheesi varastotila. En antanut lupaa juhlia Ainoa täällä. Olen väsynyt siitä, että olen vain väliintulo, jonka täytyy toteuttaa muiden toiveita.
Tarmo hieroi niskaansa ja yritti selittää: Enkä minä halunnut tätä, mutta Aino on jo kutsunut kaikki, ja äiti tekee menun. Kaisa sulki silmänsä ja kertoi: Tarkoitatko, että olet ainoastaan väline minun ja perheeni välillä? En ole enää valmis olemaan passiivinen taustakuva.
Silloin Leena soitti uudelleen: Kaisa, tiedätkö että kaikki on jo suunniteltu? Saamme 20 vierasta, ja tarvitsen kaikki apuni. Kaisa kysyi suoraan: Mistä otamme rahat? Missä varastomme kaikki nämä ostokset? Leena vastasi lyhyesti: Tarmo lupasi auttaa. Kaisa puhkesi vihaiseksi: Joten haluatte tehdä asunnostani ravintolan, ja me maksamme kaikki kustannukset?
Leena puolusti: Aino on perheesi! Vain yksi päivä, eikö se ole helppo? Leikkaa jotain, tee voileipiä, olet kodin emäntä. Kaisa vastasi kireästi: Leena, juuri nyt tiedän tästä juhlista. En antanut lupaa käyttää kotiani. Leena huokaisi: Te olette aviopari, kaikki on yhteistä. Kaisa kuitenkin torui: Jos tämä olisi Tarmon asunto, sanoisitko niin? Olisin vain talonhoitaja.
Leena sulki puhelun ja sanoi: Osta kaikki ennen perjantaista. Tarmo katsoi minua: Riittääkö se, että pelkäät itseäsi? Tunnusta virheesi.
Kaisa nousi, avasi suuren urheilukassin ja alkoikin pakata Tarmon t-paitoja ja farkkuja vaatekaappiin. Tarmo puolestaan avasi jääkaapin, kaatoi oluen ja istui olohuoneen sohvalla kuin kaikki olisi mennyt kuin tanssi. Hän uskoi, että Kaisa vain viilenee ja että kaikki palaisi entiseen.
Puolen tunnin kuluttua Kaisa ilmestyi käytävälle kantamalla suurta kassi, jonka sisällä oli Tarmon tavaroita. Tarmo yritti kävellä kohti jääkaappia, mutta Kaisa pysäytti hänet:
Mitä tänne? Mikä show on? hän kysyi kylmästi. Tämä on loppu, Tarmo. En aio enää elää varjona omassa kodissani, en ole kuulustelija äitisi ja sisaruksesi tarpeisiin. Jos haluat olla hyvä poika, palaa äitisi luo ja auta häntä järjestämään juhlaa. Hän varmasti antaa sinulle oman pienen kulma-alueen olohuoneestaan.
Oletko vakavissasi? hän vastasi heittäen käden eteenpäin. En aio palata.
Kyllä, olen vakavissani, Kaisa nyökkäsi. En halua, että palaat. Olen kantanut tarpeeksi, ja minua alkaa riittää. Jos kolmen vuoden jälkeen et ole oppinut kunnioittamaan minua, tie ei tule paremmaksi.
Tarkoitatko, että en voi korjata tätä? Tarmo huusi. Emme ole enää mitään.
Kaisa lisäsi: Kaikki sinun paitasi ja farkkusi ovat täällä. Ei kiitos. Lähde heti. Hän avasi ulko-ovet, ja Tarmo jäi seisomaan vihamielisenä, posket hehkuen huutavaksi. Hän huusi: No mutta, jos niin, niin löydätkö toisen, joka on parempi kuin minä?. Kaisa nyökkäsi hiljaisesti: Kyllä, sellaisia, jotka eivät ole kuin sinä.
Tuletko katuun! Tarmo huusi, tarttuen kassin kahvaan, kun huomaat, ettei kukaan enää halua puhua kanssasi!
Kaisa vastasi: Jos ei kukaan tarkoittaa henkilöä, joka asuu omassa asunnossaan, tekee työtä eikä palvele vanhempien velvollisuuksia, niin mieluummin olen ei kukaan.
Tämä tilanne päättyi siihen, että Tarmo käveli ulos, ja Kaisa jäi seisomaan ikkunan ääreen, veti verhoja ja katsoi, miten hän pakkaa tavaransa taksiin.
Muutaman kuukauden kuluttua avioero kävi käsi kädessä. Tarmo väitti, että auto, jonka he olivat ostaneet avioliiton aikana, oli hänen omaisuuttaan, ja yritti saada sen itselleen. Kaisa toi pöytään pankkitilioteita, maksutositteita ja sopimuksen, jonka hän oli itse allekirjoittanut. En vaadi puoliskoa, enkä anna omaani pois, hän sanoi rauhallisesti, ja tuomio teki päätöksen hänen puolestaan.
Tarmo ei ollut tyytyväinen hän tunsi, että hänen autonsa oli nyt menettämätön omaisuus, ja että hänen täytyi myydä se ja jakaa rahat. Hän poistui oikeussalista vihaisen ilmeen kera, ja kotiin odotti Leena, joka huusi: Mitäkö teit? Annoit kaiken! Auto? Asunnon? Hiki! Missä oikea asianajaja?
Lisäksi Tarmo oli ottanut lainan Aino’s kolmaskymppisjuhlan kattamiseen, vaikka se oli hänen oma perheensä kustannus. Nyt hän asui Leenan huoneessa, jossa oli vain yksi pieni sänky ja vanha matto.
Minä, Kaisa, nukuin rauhoittuneena ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tajusin, että olen vielä nuori, enkä halua kantaa painoa miesstä, joka ei arvosta minun omaa elämääni. Hyväksi tuntui, että ympärilläni on tarpeeksi arvokkaita miehiä kunhan vain osaa tunnistaa, ketkä ovat ketä.
Kokonaisuudessaan tämä päiväkirjamerkintä muistuttaa minua siitä, että perheen velvollisuudet eivät voi aina olla toistensa varjokulttuureja. Joskus täytyy päättää oma polku, vaikka se merkitsisi vanhojen siteiden katkaisemista. Lopuksi: kaikki on ohi, ja olen valmis jatkamaan eteenpäin omassa kodissani, omilla ehdoillani.
